Koetin taannoin elvyttää hiipunutta suhdettani Taavi Soininvaaran toimintasankariin
Arto Ratamoon Ebola Helsinki -trillerin äänikirjaversion avulla. Tulos jäi
laihahkoksi, enkä tullut palanneeksi Ratamon pariin ennen kuin luin tämän
sarjan toistaiseksi uusimman osan eli Haukan
ja kyyhkyn. Kirjojen ilmestymisen välillä on kulunut viisitoista vuotta,
mutta niiden maailmassa aika tuntuu menneen hitaammin, sillä nyt Ratamon
Nelli-tytär on lukioikäinen neito. Ratamo itse on kokenut kovia, ja muun muassa
lonkkaa on jouduttu matkan varrella rankasti operoimaan, ja viski maistuu.
Ura Supossa on ollut maltillisen nousujohteinen, sillä
Ratamon titteli on nyt osastopäällikkö. Virkakoneiston osasena toimiminen ei
itsessään Ratamoa vieläkään viehätä, vaan hän toimii edelleen usein vastoin
esimiestensä määräyksiä. Tällä(kin) kertaa se vaikuttaa perustellulta, sillä
Ratamolla on vankka aavistus siitä, että joku tai jotkut päällikkötasolla joko
Supossa tai poliisissa tai molemmissa pelaavat väärään pussiin. Kehen voi
luottaa?
Yksityiselämässä ei myöskään mene kovin ruusuisesti. Välit
Nelliin ovat tavanomaiset murrosikäisten ja vanhempien välillä, eli eivät kovin
hyvät. Nelliä ärsyttää kaikkitietävä ja määräilevä poliisi-isä, ja Ratamo on
luonnollisesti huolesta sairas aina, kun ehtii Nellin asioita pohtia. Tälläkin
kertaa Ratamon työ vaarantaa myös Nellin turvallisuuden.
Naisystäväkin on sitten viime näkemän vaihtunut nuorempaan.
Ratamon asunnolle pöllähtää hieman yllättäen tyttöystävän virkaa tekevä
kansainvälisen tason huipputoimittaja Essi Kokko. Essi ei olekaan mikä tahansa
tyttönen, vaan hänet on grillattu kovan tason juttukeikoilla kovapintaiseksi ja
sisukkaaksi. Juttunenä toimii myös loistavasti. Pakkaa sekoittaa vielä kirje,
jonka avaamista Ratamo on pidätellyt uskomattoman pitkään. Kirje on ainoa
perintö edesmenneeltä isältä ja sisältää tietysti arvoituksen, jonka
ratkaiseminen ei ole aivan helppoa.
Juoni näyttää alkuun toivottoman monihaaraiselta, mutta
kuin ihmeen kautta kaikki langat liittyvät lopulta samaan loimeen.
Suomalais-syyrialainen Isis-taistelija Kari Qasim Roiha palaa taistelukentiltä
mukanaan viesti, oikeammin laatikollinen muistiinpanoja, Suomeen. Surmatun
amerikkalaisen yksityistiedustelufirman työntekijän paperit joutuvat Ratamolle
ja hänen kauttaan Essin käsiin. Toimittaja haistaa oitis kuuman skuupin ja
ryntää oikopäätä suoraan suden suuhun Lähi-itään.
Samaan aikaan Ratamo työryhmineen selvittelee Helsingin
liepeillä tapahtunutta surmatyötä, joka kummallisesti yhdistyy Roihaan ja
huumekuvioihin. Jäljet vievät aina Baltiaan asti. Kuvioissa häärii salaperäinen
ja ylivertainen Lola Vacker, jonka oikeaa henkilöyttä ei tunnu kukaan (paitsi
lukija) arvaavan tai tietävän. Huumekuvio on vain yksi alavirtaus isommassa
vuossa, jossa kansainvälinen terrorismi on millä hetkellä hyvänsä tunkeutumassa
toden teolla Suomeen.
Toimintaelokuvamaisesti kirjoitetut kohtaukset seuraavat
toisiaan, ja elokuvien tavoin kiusalliset ongelmat, kuten johonkin paikkaan
pääsemiset ja muut siirtymiset vain ohitetaan ja jatketaan toimintaa. Lopussa
pelataan sekuntipeliä, kuten kaavaan kuuluu, ja pelastuminen on hiuskarvan
varassa…
Kaikesta paistaa läpi, että Soininvaara kirjoittaa
toimintajännitystä työkseen. Kerronta on sujuvaa ja toimintaa on ainakin
tarpeeksi. Asiantuntemusta on ja taustatutkimustakin on tehty, ja
tulevaisuusuhkat Soininvaara on hahmotellut pelottavan uskottaviksi (osa kirjan
tapahtumista on sittemmin toteutunutkin kammottavalla tavalla). Mutta se
viimeinen jokin jää tästäkin trilleristä vielä uupumaan. En tullut yhtään
läheisemmäksi Ratamon kanssa tälläkään kertaa, ja hänen perhesotkunsa eivät
jaksa sen kummemmin kiinnostaa vieläkään. Jotain inhimillistä kosketusta vielä
kaipaisin. Toisaalta en taida olla oikein kohderyhmääkään. Enemmän näitä kai
miehet lukevat?
Taavi
Soininvaara: Haukka ja kyyhky
Otava
2015. 412 s.
Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.
Ei Ratamo viskiä juo vaan GT:tä ja calvadosia. Muuten hyvä arvio.
VastaaPoistaNo, what ever :D
Poista