Murheekseni on todettava, että yksityisetsivä Arianna de
Bellis ja minä olemme kasvaneet erillemme. Tältä ainakin tuntuu luettuani
loppuun Vera Valan viimeisimmän
dekkarin Tuomitut. Olen jo edellistä
osaa Villa Sibyllan kirousta lukiessani tuumaillut, että meno on muuttunut turhan
synkäksi minun makuuni. Kepeä aistikkuus, joka maustoi aloitusosaa Kuolema sypressin varjossa, tuntuu olevan lopullisesti tiessään, samoin
huumori. Suunta on myös kohti pelkäämääni Dan Brown -linjaa monimutkaisine ja
mystisine juonikuvioineen.
Tuomitut on suoraa
jatkoa Villa Sibyllan kiroukseen
Ariannan oman elämän osalta, jopa niin suoraa, että aiempaa osaa lukemattomalla
lukijalla saattaa olla vaikeuksia luovia tarinassa mukana. Hieman vaikeuksia
oli minullakin, koska lukutaukoa oli yli vuosi osien välillä. En oikein saanut
kiinni, mikä selkkaus oli lähes katkaissut Ariannan ja Bartolemeon välit,
vaikka yhteistä lastakin odotetaan. Saippuasarjamaiseen tyyliin pariskunta ei
pysty nielemään ylpeyttään, vaan rakkaudesta riudutaan mutta ei suostuta
puhumaan. Suoraan sanoen tällaista en kauheasti jaksa.
Kirja alkaa pahaenteisellä kohtauksella, jossa katolisen
kirkon pappi on joutunut tuntemattomaksi jäävän hyökkääjän vangiksi ja hänet
mestataan. Tästä hypätään sitten vuoroin Ariannan, vuoroin hänen
jesuiittaveljensä Areksen matkaan. Ares lähetetään Torinoon selvittelemään
katolisen kirkon pappien murhia, joita on kertynyt jo kolme. Outo sarjamurhaaja
kaappaa papit ja surmaa nämä eri menetelmin sekä asettelee ruumiit näyttävästi
esille löydettäviksi. Areksen työnantaja on Vatikaani, joka tarjoaa häntä
avuksi poliisille. Poliisi suhtautuu apuun jokseenkin nihkeästi, vaikka
kuitenkin Ares on ainoa, joka löytää oikeat johtolangat.
Arianna saapuu Torinoon toista tehtävää suorittamaan. Hänen
nuori serkkunsa Marilena on muutama vuosi aiemmin liittynyt outoon
Damanhur-nimiseen lahkoon, mutta nyt tytön äiti ja isoäiti ovat saaneet
salaperäisen viestin, jonka mukaan Marilena on vaarassa. Ariannan tehtävä on
etsiä Marilena ja tuoda hänet omaistensa luo. Mukanaan Ariannalla on Angelo,
jonka kanssa hänen on määrä tutkia ja hoitaa tehtävä. Kovin vähäiseksi
varsinainen tutkimustyö tällä kertaa jää.
Kolmas ääni tarinassa on Marilenan eli Mustarastaan, joka
kertoo tarinaansa lahkon kynsissä. Marilenan onnistuu ottaa yhteyttä entiseen
ystävättäreensä juuri, kun Arianna on käynyt tältä kyselemässä serkustaan. Niin
Arianna tietää, mistä lähteä etsimään. Marilena on enemmän kuin halukas
lähtemään lahkosta, mutta lahko on jo ehtinyt ottaa hänen kaksivuotiaan
poikansa kasvatettavakseen. Ilman poikaansa Marilena ei suostu lähtemään.
Kuten kuuluukin, Ariannan ja Areksen tutkimukset liittyvät
yhteen, ja sisarukset kohtaavat toisensa lopussa hyvinkin dramaattisissa
merkeissä. Sitä ennen on kuitenkin ehditty käydä läpi Torinon
matkailunähtävyyksiä, jotka toki ovat kiinnostavia mutta joiden koko historiaa
ei kenties kannattaisi jännityskirjassa selostaa. Vieläkin perinpohjaisemmin on
selvitetty erilaisten uskonlahkojen ja mystisten liikkeiden historiaa ja
oppeja, jotka tuntuvat liittyvän pappien murhiin. Murhia on kaiken lisäksi
tapahtunut parisen kymmentä vuotta aiemminkin, mutta silloin on kenties valittu
väärä syyllinen!
Tämäkään juoni- ja tietomäärä ei vielä riitä, vaan lisäksi
setvitään Ariannan menneisyyttä. Kovien paineiden alla Arianna alkaa nähdä
todentuntuisia unia ajasta, jona hän on ollut nuorena kadoksissa. Ovatko unet
sittenkin oikeita muistoja? Kuin pisteeksi i:n päälle El Lobo vilahtelee taas
kulisseissa ja välillä näyttämölläkin. Ariannan ja syntymättömän lapsen henki ovat
vaarassa! Mithrakultin harjoittajat aikovat kaapata hänet!
Haluaisin kovasti pitää Tuomituista
enemmän, mutta se lukeutuu sellaiseen dekkarien alagenreen, joka ei minua
puhuttele. Kun en pääse tarinan imuun, alkavat kaikenlaiset sivu- ja
pikkuseikat ärsyttää kohtuuttomasti, ja lukunautinto on tiessään. Kylmästi
arvioidenkin tosiseikka on, että tässä sarjan neljännessä osassa varsinainen
toiminta ja jännitys jäävät marginaaliin. Kohokohdaksi pedataan Marilenan ja
hänen poikansa pelastamista lahkon kynsistä, mutta se lässähtää.
Loppuhuipennuksessa Arianna kohtaa mielipuolisen murhaajan tietysti yksin ja
aseettomana (ja kännykästä on akku lopussa!), mutta siitäkin kohtaamisesta
puuttuu lataus.
Tuomitut on myös
sarjan tähänastisista osista paksuin, sata sivua tuhdimpi kuin aloitusosa.
Karsinta ei olisi ollut haitaksi. Vähemmän selittämistä, enemmän toimintaa!
Lukijana olen myös turhautunut Ariannan menneisyyden
salaisuuksien panttaamiseen. Tälläkin kertaa kirja päättyy taitavaan koukkuun,
joka liittyy juuri tähän.
Toivon, että Vala saisi nopeasti Ariannan tarinan pakettiin,
ja aloittaisi aivan uuden sarjan. Sankaritar voisi vaihteeksi olla vähän
vähemmän traumatisoitunut.
Vera Vala: Tuomitut
Gummerus 2015. 547 s.
Minä pidin myös aiemmista Arianna de Bellis -kirjoista kovasti, mutta tätä en ole saanut luettua. Pari kertaa olen yrittänyt, mutta jokin tökkii. Harmi.
VastaaPoista