Olen yli yhdeksänvuotisen kirjabloggaaja’urani’ aikana
lukenut vain muutamia omakustanteina julkaistuja teoksia. Ollessani parivuotiskauden
Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadin ja toisen Botnia-palkintoraadin
jäsenenä luin sen sijaan melkoisen tukun todellisten pienkustantamojen
julkaisemia teoksia. Blogin alkuvuosina kirjoitin myös jutun omakustanteista ja
otsikoin sen tarkoituksellisen provokatiivisesti Onko omakustanne valekirjallisuutta?
Olen aikaisemminkin kertonut, että monet kirjoittajat tarjoavat
minulle suoraan teoksiaan luettaviksi ja blogissa esiteltäväksi. Yhteydenottoja
tulee myös pienkustantamojen edustajilta jonkin verran. Olen opetellut vastaamaan
näihin tarjouksiin kohteliaan päättäväisesti: ”Kiitos, mutta ei kiitos.” En
yksinkertaisesti ehdi lukea kaikkea tarjottua, ja haluan valita itse, mitä
luen. En myöskään halua, että kukaan laittaa vähiä rahojaan siihen, että
postittaa maksamansa kirjan minulle, enkä sitten koskaan lue ja kirjoita siitä.
Jos en ole johonkin minulle lähetettyyn viestiin vastannut, pahoittelen sitä.
Joskus kuitenkin joku tekijä haluaa kaikesta huolimatta
lähettää kirjansa ja kantaa riskin. Näin teki uuraislainen esikoisdekkaristi Maire
Maimanen, joka viestissään kertoi julkaisseensa pehmodekkarinsa
omakustanteena. Päätin Viidennen kuolemansynnin saatuani sittenkin
vilkaista, millaisesta dekkarista oikein on kyse.
Alku on kylmäävä. Nimeämättömiksi jäävät mies ja nainen
raahaavat pressukääröä kohti suolampea. Kääröstä paljastuu nuoren naisen
ruumis, jonka pariskunta viskaa lampeen. Seuraavana päivänä läheisessä talossa
eläkepäiviään viettävä Maisa Mäki lähtee hellettä uhmaten poimimaan suolta
lakkoja. Kauhukseen hän näkee, että lammesta törröttää käsi…
Kun poliisit nostavat naisen ruumiin lammesta, Maisa
järkytyksekseen tunnistaa sen.
Nainen on hänen mökkivuokralaisensa, tamperelainen
opettaja Noora Näkki. Mutta miksi kummassa Noora on tullut hukuttautumaan
suolampeen, kun vuokramökki sijaitsee pienen järven rannassa? Pian paljastuu,
että Noora Näkin kuolemaan liittyy monenlaista muutakin kummallista, ja poliisi
alkaa tutkia sitä rikoksena.
Maisan rauha on mennyttä. Mökillä ja talon liepeilläkin
alkaa tapahtua monenlaista kummallista ja suoraan sanoen aika pelottavaakin.
Maisalla on turvanaan vain kaksi kissaa, mutta epäröimättä hän silti jättää ovensa
avaimen tuttuun jemmaan seinäkoristeeseen lähtiessään kylille, eikä matkapuhelinkaan
aina ole ihan käden ulottuvilla.
Maimasen kehittelemä rikosjuoni ei ole lainkaan hassumpi,
vaikka ratkaisu ei varsinaisesti lopulta lukijaa yllättänytkään. Vinkkejä
asioiden oikeasta tolasta on ilmassa oikeastaan alusta alkaen, mutta Maisalla
ja komisario Ovaskaisella kestää aikansa päästä samaan lopputulemaan. Onneksi
rikolliset avautuvat riihen sivulla aikeistaan, kun Maisa sattuu sopivasti
kuulolle.
Maimanen siis luonnehtii itse teostaan pehmodekkariksi, ja
siihen kyllä yhdyn. Väkivaltaa kirjassa ei kuvata, mutta jännityksen tihentämisessä
Maimanen onnistuu oikein hyvin. Monessa kohdassa mietin, että Maisa on kyllä
melkoisen kylmähermoinen nainen!
Kielessäkään ei ole valittamista. Teksti etenee sen puoleen
kitkatta, ja dialogikin on luontevan oloista. Sen sijaan varsinaisen dekkarijuonen
lisäksi kirjassa on luvattoman paljon yksityiskohtaista arjen kuvailua. On
tietysti puhdas makuasia, kuinka paljon lukija jaksaa selostuksia aterioiden
valmistamisesta, vaatteiden valitsemisista eri tilaisuuksiin tai vaikkapa henkilöiden
taustoista ja ihmissuhdekuvioista. Niiden olisi hyvä jotenkin liittyä itse
asiaan tai sitten niiden pitäisi itsessään olla jollakin tavoin niin
kiinnostavia, että niille uhrattu aika ja tila puolustavat paikkaansa. Näin ei valitettavasti
Viidennessä kuolemansynnissä ole.
Kiusallisen kömpelö on kulunut keino, jolla yritetään tuoda
murhaajan ajatuksia lukijan tietoon. Sekavat mutta onneksi lyhyet yksinpuhelujaksot
on painettu kursiivilla muutaman luvun loppuun. Ne jäävät lopulta täysin
irrallisiksi, ja ne olisin poistanut. Sen sijaan viimeinen luku, eräänlainen
loppunäytös, on viimeistä virkettään myöden loistava oivallus!
Kuten alussa totesin, olen monenlaisten pienkustantamojen
julkaisemia dekkareita vuosien varrella lukenut melkoisen pinon. Olen monesta
tällaisesta teoksesta kirjoittanut avoimen turhautuneita esittelyjäkin. Olen
peräänkuuluttanut kunnon kustannustoimittamista ja uudelleenkirjoituttamista,
sitä kuuluisaa editointia ja hiomista. Muutamien teosten äärellä olen toivonut,
että niitä ei olisi minulle luettavaksi toimitettu lainkaan. Kustannuskynnys olisi
siis voinut olla korkeampikin.
En tiedä, mitä ajatuksia Maire Maimasella on omakustanteista.
En tiedä sitäkään, onko hän tarjonnut käsikirjoitusta jollekin kustantamolle, enkä
sitä, kuinka paljon hän on teostaan hionut tai luetuttanut ennen painattamista.
Joka tapauksessa Viides kuolemansynti on mielestäni parempi kuin monet
lukemani dekkarit. Mutta arvelen myös, että jos se olisi saanut kustannussopimuksen
jostakin dekkareita julkaisevasta pientä vähän suuremmasta kustantamosta, sitä
olisi vielä kosolti hiottu ennen julkaisemista.
Maire Maimanen: Viides kuolemansynti
MediaVia – omakustanne 2019. 204 s.
Arvostelukappale.
MediaVia – omakustanne 2019. 204 s.
Arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti