Lokakuussa 2019 silmiini osui Helsingin Sanomista juttu Tehtävä pohjoisessa (Pekka Juntti, 12.10.2019, tilaajille), jossa haastateltiin
kirjailija Seppo Saraspäätä. Kirjailija oli minulle entuudestaan aivan
outo nimi, vaikka jutussa kerrotaan hänen julkaisseen yli kolmikymmenvuotisella
kirjailijanurallaan parikymmentä teosta. Viimeisin, jota kirjailija itse kutsuu
lopputyökseen, on syyskuussa 2019 ilmestynyt historiallinen seikkailuromaani Kaulahopeiden
taru.
Jo kirjailijan oma elämänkulku on kutkuttavaa luettavaa.
Saraspää kertoo jo järvenpääläisenä koulupoikana unelmoineensa, että muuttavaa
aikuisena Lappiin ja kirjoittaa siellä kirjoja. Elämä kuitenkin meni pitkään
eri latua kuin haaveet. Saraspäästä tuli poliisi ja hän työskenteli vuosia ensin
Helsingissä ja sittemmin Kemijärvellä poliisina ja erävartijana. Ensimmäiset
teokset syntyivät toisen työn ohessa, mutta lopulta mies teki ratkaisunsa ja
heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Nyt yli 70-vuotias kirjailija asuu vaimonsa
kanssa Inarinjärven Nanguvuonon rannalla.
Vielä monin verroin kiehtovampi on tarina, miten Seppo
Saraspää vahingossa, kuin kohtalon oikusta, sattui löytämään sensaatiomaisen upean
muinaisen hopea-aarteen Nanguvuonon sataman tuntumassa sijaitsevan vanhan
seidan läheltä. Hopeinen kaulakääty oli pudonnut vähän ylempänä sijaitsevasta
kallionkolosta jäkälikköön. Kun Saraspää tunnusteli koloa, sieltä löytyi lisää
koruja. ” Hän työnsi kätensä pimeään. Juuri sillä etäisyydellä, johon
ihmisen käsi luonnollisesti yltää, hän tunsi kädessään aarteen, ja kosketuksen.
Tuntui kuin käsi olisi osunut vieraaseen käteen. Sen kulkijan, joka kerran
piilotti omaisuutensa tänne.”
Tutkimuksissa paljastui, että korut oli asteltu kolon pohjalle tuohenpalalle, mikä helpotti löydön ajoittamista. Radiohiiliajoitus kertoo, että puu on kasvanut vuosien 1160 – 1280 välillä. Kuka aarteen kallionkoloon kätki ja miksi? Mikä on korujen alkuperä? Kysymykset alkoivat muhia kirjailijan mielikuvituksessa. Oli kirjoitettava tarina.
Tutkimuksissa paljastui, että korut oli asteltu kolon pohjalle tuohenpalalle, mikä helpotti löydön ajoittamista. Radiohiiliajoitus kertoo, että puu on kasvanut vuosien 1160 – 1280 välillä. Kuka aarteen kallionkoloon kätki ja miksi? Mikä on korujen alkuperä? Kysymykset alkoivat muhia kirjailijan mielikuvituksessa. Oli kirjoitettava tarina.
Melkoinen tarina siitä vain syntyikin. Kaulahopeiden taru
lukeutuu kokonsa puolesta kevyesti tiiliskiviluokkaan, eli siinä on yli viisisataa
sivua. Mietin lukiessani ja erityisesti loppuun päästyäni, että nimen olisi
voinut vaikka vaihtaakin. Kaulakoruaarteella on oma osuutensa tarinassa, mutta
lopulta korut eivät ole sen ydin.
Sen sijaan ytimessä on Karri Laurilainen, kainuulaisen
mahtisuvun nuorempi vesa, joka sotaretkellä norjalaisia vastaan joutuu
vanhemman veljensä juonittelun tuloksena sotavangiksi eli orjaksi Hrurt
Vuononvartijan hallitsemaan kalastajakylään. 16-vuotias nuorukainen on koulittu
soturi ja ehtinyt jo surmata yhden vihollisensa ennen orjuuteen joutumistaan,
joten alistuminen on kova pala nieltäväksi, vaikka tietysti ainoa keino selvitä
hengissä.
Karri ystävystyy toisen orjan, gotlantilaisen kauppiaan
pojan Hylje-Harppin kanssa. Pahimmaksi viholliseksi osoittautuu Torstein, Hrurt
Vuononvartijan äpäräpoika, josta on tehty orjatalon isäntä. Kohtalostaan
katkeroitunut Torstein on mestari kiusaamaan kontollaan olevia puolustuskyvyttömiä
orjia, ja Karri päätyy hänen silmätikukseen. Karrin kolmantena orjavuotena
vuononsuulle purjehtii alus, jonka päällikkö on islantilainen Olofr Musta.
Kun Karri ja Harpp päätyvät islantilaisten matkaan, alkaa matka
kohti – niin, mitä? Sitä Karri ei itsekään tiedä. Kotiin hänellä ei tunnu
olevan sen paremmin pääsyä kuin asiaakaan, ja jos hän joskus palaa, hänellä on
oltava näyttöä omasta mahdistaan ja onnistumisestaan maailmalla. Sen parempaa
päämäärää ei tunnu olevan helposti synkkyyteen vaipuvalla mutta tarvittaessa
mielipuolisella raivolla vihollisensa kimppuun käyvällä Olofr Mustalla. Jonnekin,
eteenpäin. Se tuntuu riittävän.
Kohtalo heittää seurueen monenlaisiin tilanteisiin, kuten Nidarosiin
keskelle norjalaisten valtakamppailuja ja Itämaan rannikolle piispa Henrikin
seurueen jatkeena. Vähitellen lukijalle tarjoillaan myös vinkkejä siitä, miten hopeakorut
ja Karrin tarina voisivat aikanaan ristetä. Bolgariassa ruhtinas on iskenyt silmänsä
varakkaan kauppiaan nuoreen tyttäreen Faizahiin. Tämä ylennetään ruhtinattareksi,
kun on sovittu myöhemmin tapahtuvasta avioitumisesta. Faizah kuitenkin rakastuu
ja ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Aikanaan nainen lähetetään kauas pohjoiseen
kaulakäädyt myötäjäisinään.
Lukija tietää, että jossain vaiheessa hopeiset korut
päätyvät Inarijärven rannalla sijaitsevan kalliojyrkänteen koloon. Sinne on
kuitenkin pitkä, vaivalloinen ja vaarallinen matka kuljettavana. Karri kokee
monenlaisia vastuksia ja joutuu äärimmäisten kysymysten äärelle. Onko entistä
soturi-Karria enää olemassakaan?
Uusi ja vanha törmäävät tarinan nykyhetkessä, eikä se aina
tapahdu kivuttomasti. Olofr murisee linnoitettuja satamakaupunkeja katsellessaan,
miten ryöstelykin on nykyään tehty niin vaikeaksi. Missä on kohta enää tilaa
hänen kaltaisilleen ihmisille?
Ihastuin Saraspään kerrontatapaan. Hän kirjoittaa sujuvasti
niin kielen kuin rakenteenkin puolesta. Sanastossa on mukavaa vanhahtavaa makua
tarinaa ryydittämässä. Karri on tarinan minäkertoja, mutta aina välillä
näkökulma vaihtuu hetkeksi toisaalle satunnaisen tuntuisesti. Nämä välähdykset
avaavat tarinaa mukavasti. Pisin näistä välähdyksistä on Olofrin tarina, jonka
hän kertoo lukijalle kirjan loppupuolella.
Tarinan sujuvuuden ja mukaansatempaavuuden lisäksi
vaikutuksen tekee Saraspään valtava tietomäärä. Romaani on tulvillaan
kiinnostavia ja kiehtovia yksityiskohtia menneiden aikojen tavoista ja erilaisista
kulttuureista. Tieto on kuitenkin kudottu osaksi tarinaa niin, ettei hetkeäkään
tuntenut lukevansa tietoteosta vaan nimenomaan kutkuttavaa tarinaa siitä, miten
kaikki olisi voinut tapahtua. Lisäksi Karri ja hänen kasvunsa on kuvattu mielenkiintoisesti.
Halusin tietää, miten hänen käy.
Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru
Karisto 2019. 527 s.
Ostettu.
Karisto 2019. 527 s.
Ostettu.
Vinkiksi linkitän Satunnaisen retkuilijan blogin,
jossa on hyviä kuvia hopea-aarteen löytöpaikasta ja muutakin lisätietoa
aiheesta.
Karrin liittyminen piispa Henrikin ristiretkeen hymyilytti
myös, koska mitä ilmeisimmin Karri oli samoilla taistelukentillä kuin JP
Koskisen Kalevanpoikien kronikan sankaritkin. Maailma on pieni!
Ai jai jai miten hyvin kerrot tästä kirjasta. Olin jo matkalla viikinkilaivalla Karrin mukana. Siis kirja kiinnostaa kovasti ja samoin kaikenlaiset historialliset aarteet.
VastaaPoistaKiitos, Mai! Tälle purjehdukselle kannattaa kyllä lähteä!
PoistaOijoi, tämä pitänee lukea. Kuulostaa juuri minulle sopivalta kirjalta.
VastaaPoistaSuosittelen lämpimästi!
PoistaSepon muutakin tuotantoa kannattaa huomioida, vaikka hän on profiloitunut eräkirjailijaksi on hän kirjailijana paljon muutakin. Lisäksi hän on erinomainen kirjoittamisen opettaja Ivalon keskustelevassa kirjallisuuspiirissä, Sanasepoissa.
VastaaPoistaMinulle on kirjoittajana suuri kunnia ja etuoikeus tuntea hänet ja nauttia hänen opastuksestaan, mutta vielä suurempi kunnia on tuntea hänet henkilökohtaisesti valovoimaisena ihmisenä ja ystävänä.
Kiitos vinkist!Lämpimät terveiset kirjailijalle kiitosten kera!
Poista