Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1984 ja aloitin humanistisen
alan yliopisto-opintoni syksyllä 1985. Suomi eli voimakasta nousukautta, mutta juppielämä
ei tuntunut oikein mitenkään koskettavan niukkaa opiskelijaelämää viettävien humanistiopiskelijoiden
todellisuutta soluasunnoissa ja ankeissa luentosaleissa. Sain ensimmäisen
pitkän opettajansijaisuuteni ennen graduni valmistumista vuonna 1990. Puursin
gradun kesällä 1991 loppuun ja paperit saatuani minut vakinaistettiin.
Samaan aikaan kun ahersin pitkiä päiviä aloittelevana aineenopettajana
Suomi ympärillä tuntui romahtavan. Työmatkalla kuuntelin radiosta uutisia yhä
synkkenevistä työttömyystilastoista ja rahamarkkinoiden sekasorrosta.
Ivallisesti hymyilevä valtionvarainministeri kehotti kansaa säästämään. Markka laskettiin
kellumaan ja sitten se devalvoitiin kaikista lupauksista huolimatta.
Markkinakorkolainalla asuntonsa rahoittaneen työkaverin
asuntolainan korko alkoi hipoa kahtakymmentä prosenttia. Suunniteltiin, että
kunnallisilta työntekijöiltä poistetaan ikä- ja kokemuslisät. Opettajia
lomautettiin ensimmäistä kertaa milloinkaan, meillä pääluottamusmies neuvotteli
lomarahojen vaihdon ’vapaiksi’. Olin parikymppinen pitkään opiskellut nainen
kunnallisella alalla, siis yhteiskunnan silloisin silmin syypää kaikkeen,
tuottamaton kuluerä tuottamattomalla alalla nauttimassa ansaitsemattomista
eduista.
Nämä ja monet muut muistot nousivat hyökynä pintaan, kun luin
Suvi Vaarlan romaania Westend. Lukukokemus oli ravisteleva.
Vaarlan kertoma tarina on tuttu mutta kuitenkin – onneksi – kaukainen.
Lähipiiriänikin lama koetteli ankarasti, vaikka näin jälkikäteen voidaan varmasti
todeta, että selvittiin sitten kuitenkin vähällä.
Westendissä minäkertoja Elina muistelee ja kertoo elämästään
lukijalle. Kronologia on rikottu, ja tarinan palaset sijoittuvat vuosien 1984
ja 2007 välille. Sinä aikana lapsesta kasvaa aikuinen nainen. Sinä aikana maailma
muuttuu moneen kertaan, ja lopussa Elina huomaa taas uuden muutoksen pelottavan tuttujen merkkien olevan ilmassa.
Elinan isä on rakennusalalla ja perustaa 1980-luvun alussa
pienen espoolaisen rakennusfirman. Äiti on opiskellut kääntäjäksi, mutta
opinnot ovat kesken. Elinan varhaislapsuuden perhe asuu Tapiolassa, mutta kun
rakennusala alkaa tosissaan vetää, ostetaan Westendistä hulppea omakotitalo.
Muutto ei ole Elinalle epämieluisaa, sillä hän on yksinäinen
lapsi. Westendissä hän saa pian ensimmäisen ja ainoan ystävän, naapurissa
asuvan Sandran. Myös perheiden aikuiset tutustuvat ja ystävystyvät keskenään,
ja isillä on yhteisiä bisneksiäkin. Elinan ja Sandran ystävyys on
poikkeuksellisen tiivis ja läheinen, mutta lukija tietää, että aikuisen Elinan
elämässä ei Sandraa ole. 1990-luvun keskivaiheella tapahtuu kohtalokas käänne,
joka muuttaa kaiken.
Tätä käännekohtaa, josta lukijalle annetaan ennakoivia vihjeitä
heti alkusivuilla, lähestytään sekä edestä että takaa, Elinan lapsuusmuistoista
ja nuoren aikuisen vaiheista käsin. Tunnelman voisi kuvitella painostavaksi,
mutta raskaasta aiheestaan huolimatta Westendiä on yllättävän miellyttävää
lukea. Vaarla kertoo ja kirjoittaa sujuvasti ja hallitusti, kauniisti. Menneet
vuosikymmenet ovat samaan aikaan kuin utuista unta ja terävästi piirtyvää painajaista.
Erityisesti Vaarla onnistuu kuvatessaan tapahtumia lapsen silmin. Lapsi
ymmärtää paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Mielialojen aistimisessa lapset
ovat myös taitavia, niin Elinakin.
Perheen isän kohtalo ja kohtelu saa lukijan kiristelemään
hampaitaan ja toteamaan, että 1990-luvun laman tapahtumiin sisältyy paljon
sellaista, mikä ei täysin kestä päivänvaloa. Viattomat, hyvää tarkoittavat
ihmiset uhrattiin. Häpeä konkursseista ja hävityistä omaisuuksista oli monille
liian raskas kantaa. Moni olisi tarvinnut apua, mutta sitä ei ollut saatavana.
Laman vaikutuksista lapsiin muistan kyllä puhutun paljon,
mutta saivatko edes konkreettisimmin kaiken kokeneet ja läheltä nähneet
oikeasti apua? Elina selviytyy, mutta vain niukin naukin ja vain omin voimin raivoisasti
pinnistäen. Hinta hänenkin on maksettava ja moneen kertaan. Toipuminen vie
vuosikymmeniä, mutta on kuitenkin mahdollista. Se on Westendin
lohdullinen sanoma.
Suvi Vaarla: Westend
WSOY 2019. 328 s.
Ennakkokappale.
WSOY 2019. 328 s.
Ennakkokappale.
Kiva kuulla, että sinäkin pidit tästä kirjasta. Minulle tämä oli todella hyvä lukukokemus. 90-lamaa on käsitelty aika vähän kaunokirjallisuudessa, aikakausi lienee vielä liian lähellä ja koskettaa monia yhä edelleen. Otimme tämän myös kevään lukupiirikirjaksemme.
VastaaPoistaTämä oli kyllä hieno tarina, pidin erityisesti tuosta kerronnallisesta ratkaisusta, jossa 90-luvun vedenjakajalle tullaan vasta kirjan lopulla.
VastaaPoistaNimenomaan ihmisiä uhrattiin! Tehtiin väärin! Meillä kaikki jotka olivat yksityisellä tai oli oma firma, kärsivät paljon. Kosketti meitäkin, mutta Meri ei tajunnit silloin vielä mitään, mutta kirja saa lähteä hänelle minun jälkeeni. Nyt hän on jo aikuinen ja saa lukea, mitä niin monelle tapahtui ja yhdelle nuorelle. Me onneksi selvisimme kuin taiottuna eli tapahtui sattuma, jollaista on vain elokuvissa. Silloin asuntolainamme korkokin oli jotain 16 prosenttia ja...kaikkea en halua tässä edes kertoa. Samassa kodissa onneksi asumme edelleen eli olisi voinut mennä paljon paremmin. West end on hirväen tärkeä ja hyvin kirjoitettu teos!
VastaaPoistaMielestäni Westendiä oli avartavaa lukea, koska olen syntynyt itse 1990-luvun alussa. Niinpä 1990-luvun lamasta ei ole minkäänlaisia omakohtaisia muistikuvia. Oli havahduttavaa lukea tällainen lama-Suomeen sijoittuva tarina, joka oli erinomaisesti kirjoitettu.
VastaaPoista