Helena Waris: Saari

Parikymppinen folkloristiikan opiskelija Anna on rakastunut. Kymmenisen vuotta vanhempi Tom on kaikkea, mitä hän on aina toivonut: komea, seksikäs, hyvä sängyssä ja muutenkin kiinnostava. Tomista Anna päättää ottaa itselleen puolison. Onneksi hän tietää pari kätevää niksiä, joilla saa miehen kiedottua tiukasti pauloihinsa.

Tom ei valitettavasti ole ihan se mies, kuin hän antaa Annan ymmärtää. Tomin avopuoliso Marika on raskaana. Tilanne kauhistuttaa sitoutumiskammoista miestä, joka ajattelee, että ennen lapsen syntymää olisi vielä oikeus hetki irrotella. Ei suhteesta Annan kanssa voisi olla mitään haittaa, eikä varsinkaan Marikan tarvitsisi koskaan saada siitä tietää. Tom jättäisi Annan ihan pian, kunhan olisi ensin pidetty kunnolla hauskaa lakanoiden välissä.

Tom on suunnitellut Annan ja hänen suhteelleen kunnon loppuhuipennuksen. Se olisi vuoden viimeinen viikonloppu Tomin suvun omistamassa Miessaaressa, joka sijaitsee Kainuun korvessa keskellä Nimettömänjärveä. Pienellä saarella on vain yksi mökki, jonka Tomin isovanhemmat ovat aikanaan rakentaneet. Mökki ja saari ovat olleet tärkeitä erityisesti Tomin jo edesmenneelle isoäidille Eevalle, suvun omituiselle matriarkalle.

Anna on innoissaan yhteisestä viikonlopusta ja kutsusta Tomin suvun mökille, vaikka toisaalta arktiset olosuhteet häntä vähän arveluttavatkin. Saarelle pitää hiihtää rannasta, eikä Anna ole hiihtänyt vuosiin. Kunnollisia talvivarusteitakaan ei oikein ole. Mutta ajatus kiihkeästä rakastelusta ja raukeasta loikoilusta erämaamökin takkatulen ääressä on niin houkutteleva, että epäilykset työntyvät taka-alalle.

Raukeasta loikoilusta ei kuitenkaan mökillä ole juuri tietoakaan. Heti perille saavuttuaan he törmäävät ensimmäisiin vastuksiin, kun mökin ulko-ovi tuntuu jumittuneen eikä Tomin avain toimi. Liiallinen voimankäyttö kostautuu, ja mökin sisäpuolella ovenvierushyllyllä sijainnut vanha lasipullo särkyy palasiksi. Tomin mieleen nousee mummon painokas ja pahaenteinen käsky muistaa aina kaikissa tilanteissa varoa särkemästä kyseistä pulloa tai muita samanlaisia, joita mummo on kätkenyt eri puolille saaren rakennuksia.

Tunnelma saarella alkaa nopeasti käydä painostavaksi. Saaren keskellä sijaitseva suuri siirtolohkare vetää Annaa puoleensa kuin magneetti, ja kun hän lähtee sitä tutkimaan, tapahtuu jotain odottamatonta, kummallista ja pelottavaa, mutta myös kiinnostavaa. Anna huomaa luiskahtavansa kiven luona toiseen ulottuvuuteen, metsänpeittoon. Eeva-mummon lasipullon särkyminen ei ollutkaan ihan mitätön vahinko, vaan sen kautta pääsi irti jotain, minkä Eeva oli halunnut vangita lopullisesti. Mutta miten Anna siihen kaikkeen liittyy?

Saari on Helena Wariksen maagista realismia, kauhuelementtejä ja kotimaista mytologiaa yhteen punova romaani, jossa on mausteena reipas annos eroottista latausta. Kaikkeen tapahtuvaan tuntuu liittyvän myös vahva seksuaalinen vetovoima, ja Anna on seksuaalisuudestaan hyvin tietoinen nuori nainen. 

Waris on oivallisesti kutonut tarinan loimiin suomalaista mytologiaa ja kansanperinteitä. Ei ole sattumaa, että Anna opiskelee juuri folkloristiikkaa ja on kiinnostunut kaikesta aihepiiriin liittyvästä. Maaginen realismi on tässä parhaimmillaan.

Teos on kirjoitettu Storytelille Storytel Original -sarjaan. Sen teokset julkaistaan vain Storytelissa ääni- ja e-kirjoina ja kirjailijat selvästi suunnittelevat teoksensa julkaisuformaattiin sopiviksi. Tietysti myös tilaaja painottaa tätä puolta valikoidessaan sarjaan julkaistavaa. Saarikin on juonivetoinen jännittävä tarina, jossa on odottamattomia juonenkäänteitä tiheään tahtiin. Lukija pääsee seuraamaan tapahtumia sekä Annan että Tomin näkökulmista, mikä tuo oman jännitteensä tarinaan.

Kuuntelukokemuksena Saari oli vangitseva. Oli saatava tietää, miten kaikessa oikein lopulta käy, ja vaiva myös palkittiin ruhtinaallisesti, sillä Waris ei ole tyytynyt mihinkään keskinkertaisiin ratkaisuihin Tomin ja Annan kohtaloita kirjoittaessaan. Kuuntelen paljon ja mielelläni kirjoja, sellaisiakin, joita en tulisi painettuina lukeneeksi. Saari kuuluu niihin teoksiin, joiden soisin ilmestyvän myös perinteisessä formaatissa kaikkien saataville.

Helena Warsi: Saari
Storytel 2019.
Lukija Vilma Kinnunen, kesto 9 h 2 min.

Mediakuunteluoikeus.

Vappu-Tuuli Fagerson: Maa hänen jalkojensa alla

Kuvataiteilija Aino Palokorvella on takanaan häikäisevän loistava tulevaisuus. Jo opiskeluaikanaan hän teki kansainvälisen läpimurron omaperäisillä synkeillä maalauksillaan, jotka kuvasivat maahisia. Maahisaiheiset teokset myivät kuin häkä, ja Ainosta tuli julkkis. Mutta sitten kaikki romahti.

Nyt Aino ansaitsee elantonsa turkulaislukion kuvataideopettajan sijaisena. Pensseli ei enää pysy kädessä, eikä uusia tauluja synny. Jotakin pahaa ja ahdistavaa tapahtui kymmenen vuotta sitten. Nyt Aino on päättänyt kertoa kaiken YuoTube-videoillaan. Se ei ehkä ole lopulta kovin viisas ratkaisu, sillä joku alkaa lähetellä videoihin henkilökohtaisia ja samalla uhkaavan tuntuisia kommentteja. Sitten eräänä iltana Aino huomaa perässään huppupäisen seuraajan…

Maa hänen jalkojensa alla on turkulaisen indiekirjailija Vappu-Tuuli Fagersonin toinen romaani. Takakansitekstissä sitä kuvaillaan pohjoismaisten trillerien jalanjäljissä kulkevaksi psykologiseksi jännitysromaanksi. Kyllä se sitä onkin, mutta lukijan on otettava huomioon myös vahva yliluonnollinen painotus. Kaikki tarinan arvoitukset eivät nimittäin saa pelkästään järjellä selitettäviä ratkaisuja.

Fagerson rakentaa taitavasti vähitellen yhä painostavammaksi muuttuvaa tunnelmaa. Joku vainoaa ja seuraa Ainon tekemisiä, mutta kuka se voi olla? Sen on selvästikin oltava joku, joka on selvillä hyvin yksityisistä asioista. Kehen Aino voi luottaa? Lähipiiristä yksi toisensa jälkeen osoittautuu tavalla tai toisella epäluotettavaksi, mutta kuka heistä haluaa ihan oikeasti vahingoittaa Ainoa?

Kerronta ei ole täysin suoraviivaista, sillä Ainon näkökulmasta kerrotun tarinan lomaan on istutettu katkelmia muista äänistä. Keskeinen näistä on alusta asti vihan kyllästämä, ja sen omistaja haluaa videoissa esiintyvälle tytölle pahaa. Tämän on kuoltava. Välillä kerronta muuttuu minämuotoiseksi, kun näkökulma muuttuu. Lukijalta vaaditaan siis jonkin verran tarkkaavaisuutta, sillä häntä mitä ilmeisimmin yritetäänkin johtaa harhaan.

Vähitellen Ainolle alkaa selvitä, kuinka kauas omaan menneisyyteensä hänen on mentävä löytääkseen ratkaisun piinaavaan tilanteeseensa. Loppuhuipennus tapahtuu Lapin perukoilla armottomissa olosuhteissa. Tässä kohtaa lukijalta vaaditaan myös avaraa ymmärrystä reaalimaailman ja mystiikan rajojen lomittumisen suhteen. Rikosjuoneen on mielestäni livahtanut muutamia epäloogisuuksia ja aukkoja, joita eivät yliluonnolliset selitykset paikkaa.

Kokonaisuus on mielenkiintoinen ja persoonallinen maagisen realismin sävyttämä psykologinen (kauhu)trilleri, joka etenee sujuvasti ja koukuttaa lukijan ihan mukavasti.

Vappu-Tuuli Fagerson: Maa hänen jalkojensa alla
Omakustanne, BoD, 2020. 388 s.

Arvostelukappale.

Anniina Mikama: Tinasotamiehet

Anniina Mikaman esikoisromaani Taikuri ja taskuvaras palkittiin ansaitusti Topelius-palkinnolla ja teoksen jatko-osa Huijarin oppipoika oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaana, joten ei ole yllätys, että trilogian tuore päätösosa Tinasotamiehet on suorastaan tyrmistyttävän hyvä.

Vaikka Taikuri ja taskuvaras -sarjan aiemmat osat ovat keränneet lasten- ja nuortenkirjoille tarkoitettuja palkintoja ja ehdokkuuksia, toivoisin todella, että myös aikuiset lukijat osaisivat ja uskaltaisivat Mikaman kirjoihin tarttua. Ne ovat nimittäin niin hyviä, että on todellinen sääli, jos vain nuoret lukijat saavat niistä nauttia. Mikaman mielikuvitus on aivan uskomaton!

Sarjan aloitusosassa Taikuri ja taskuvaras tutustuttiin Vilhelmina Holmiin eli 15-vuotiaaseen orpotyttö Minaan, joka elätti itsensä Helsingin Punavuoressa taskuvarkaana, ja erikoiseen taikuri Tomiin. Mina muutti asumaan Tomin isoon taloon ja ryhtyi äreän Professorin avustajaksi.

Huijarin oppipoika ei ollutkaan odotettua jatkoa Minan ja Tomin poikkeukselliselle tarinalle, vaan Mikama vei lukijansa pois Suomesta ja taaksepäin ajassa eli 1830-luvun Krakovaan. Päähenkilöinä ovat nuori Wiktor, joka tutustuu verrattoman yllättävällä tavalla lukijalle tuttuun Tomiin. Tuttavuus mullistaa Wiktorin elämän lopulta täydellisesti.

Tinasotamiehet yhdistää kahden aiemman teoksen juonet toisiinsa ja lisää niihin leuat loksauttavia lisäkierteitä. On kulunut pari vuotta Taikurin ja taskuvarkaan tapahtumista. Minan, Tomin, Sotamiehen ja Professorin elämä on asettunut uomiinsa. Mina on aloittanut koulunkäynnin. Yhdessä Tomin kanssa he esiintyvät yleisölle ja esittävät mitä mielikuvituksellisimpia ohjelmanumeroita, joiden taika muodostuu Tomin ällistyttävästä teknisestä ylivertaisuudesta ja Minan tarinankerronnan lahjoista.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Professori saa Lontoossa asuvalta vanhalta ystävältään Tomille ja Minalle osoitetun kutsun tulla vieraileviksi esiintyjiksi lontoolaisiin teattereihin. Kolmikko sekä Alexiksi nimetty Sotamies päättävät ottaa kutsun vastaan. Perillä Professoria odottaa yllätys vuosikymmenten takaa. Jo satamassa Mina huomaa, miten taitavasti paikalliset nuoret taskuvarkaat toimivat. Samalla hän tulee solmineeksi odottamattoman hyödyllisiksi osoittautuvia suhteita.

Vaikka Tom on tarkka siitä, että hänestä ei oteta valokuvia, joiden avulla hänet voitaisiin tunnistaa, hänen menneisyytensä kaukana tulevaisuudesta saa hänet lopulta kiinni. Mina huomaa ensimmäiset merkit Lontoon katuvilinässä, mutta ei osaa yhdistää asioita, ennen kuin on liian myöhäistä. Viime hetkellä sisäpiiriin vihitty joukko onnistuu pakenemaan ylivoimaisen vihollisen saartorenkaasta maaseudulle rappeutuvan kartanon suojiin. Voitettavana on kuitenkin vain lisäaikaa, sillä edessä oleva kohtalokas yhteenotto lähenee vääjäämättä. Sitten apua tuleekin todella yllättävältä taholta!

Tinasotamiehet-kirjasta kirjoittaminen on hankalaa, koska tarina on luonnollisesti hyvin juonivetoinen, enkä halua paljastaa liikaa sen huikeista käänteistä. Sen verran voinee kuitenkin vihjaista, että Mikama avaa aivan uuden ulottuvuuden englantilaiseen kuningas Arthurin hoviin liittyvään mytologiaan… ja tekee sen vielä hyvin taitavasti! Lukiessani hihittelin tyytyväisenä useampaan otteeseen ajatellessani, että juuri noinhan sen on täytynytkin mennä!

Edelleen Mikama sekoittaa taitavasti erilaisia genreaineksia luoden niistä aidosti omanlaisensa mielenkiintoisen tyylin. Kokonaisuus toimii loistavasti! Tarina on samaan aikaan jännittävä, koskettava, romanttinen ja hauska. Pohjavireenä kulkevat kuitenkin aika syvälliset teemat ihmisyyden rajoista, tekoälystä ja esimerkiksi ihmisen rajattomasta ahneudesta. Nämä teemat ajatteluttavat vielä pitkään kirjan kansien sulkemisen jälkeen.

Kertakaikkisen hieno trilogia siis kaikin tavoin. Lukekaa, lukekaa!

Anniina Mikama: Tinasotamiehet
WSOY 2020. 397 s.

Arvostelukappale.

M. & U. Susimetsä: Salamurhaajan merkki. Kuninkaan rakuunat 3

Toukokuun 1631 Magdeburgin tuhoisan taistelun tuoksinassa Ruotsin kuninkaan Kustaa II Adolfin rakuunat todistivat, miten petturi d’Albert avasi kaupungin portit viholliselle. Kapteeni Josif Svärdillä, kersantti Tomas Rapirilla ja ruotumestari Japhet Hammarilla on henkilökohtaisiakin kalavelkoja perimättä d’Albertilta, ranskalaiselta upseerilta, joka sieppasi magdeburgilaisen kauppiaan tyttären, kauniin Juliette Gerholdin, pitääkseen kuninkaan rakuunoita pihdeissään ja saadakseen kaupungin raadin taipumaan tahtoonsa.

Petollinen d’Albert on tiettävästi palannut Pariisiin jatkamaan juonittelujaan, ja kuningas lähettää uskollisimmat rakuunansa tämän perään kostamaan ja varoittamaan kardinaali Richelieuta. Pariisiin matkaavat Svärd juuri Ruotsista saapuneen vaimonsa Barbron ja neitoikää lähenevän tyttärensä Britan kanssa, Hammar vaimonsa Annan kanssa (joka on pestattu Barbro-rouvan palvelijattareksi) sekä tietysti Rapir.

Seurueeseen kuuluvat myös kauppias Franz Gerhold ja tämän miekkaileva Juliette-tytär, johon Tomas on korviaan myöten rakastunut. Svärd perheineen asettuu Gerholdien perheen taloon vieraaksi. Franzin veli Otto on huolehtinut suvun omaisuuden kartuttamisesta Pariisissa ja eri puolille suuntautuneilla jännittävillä matkoillaan.

Juuri ennen kuin rakuunat pääsevät audienssille pelätyn ja kunnioitetun kardinaali Richelieun luo, tämä yritetään murhata Pariisin kaduilla. Kardinaalin saattueen kimppuun käydään, kun tämä on palaamassa vaunuillaan virka-asunnolleen. Hyökkääjien käytös ja ulkonäkö ovat poikkeuksellisia, ja kardinaalin henki on vain hiuskarvan varassa. Kardinaalin henkilökohtaisesta turvallisuudesta huolehtiva luutnantti d’Albert on laiminlyönyt tehtävänsä räikeästi…

M. & U. Susimetsän kunnianhimoinen ja laadukas historiallinen viihderomaanisarja Kuninkaan rakuunat on nyt edennyt kolmanteen osaan, kun Salamurhaajan merkki ilmestyi parisen viikkoa sitten. Kyseessä on siis 1600-luvun kolmikymmenvuotisen sodan melskeisiin liittyvä seikkailuromaanisarja, jossa päähenkilöjoukon muodostaa kuningas Kustaa II Adolfia palvelevan fiktiivisen rakuunakomppanian ydin.

Upseerin miekassa ja Kuriirin viitassa on keskitytty enemmän sotaan ja erityyppisiin taisteluihin, mutta Salamurhaajan merkki on selvästi erilainen kuin aiemmat osat. Tekijät ovat lehtihaastatteluissa kertoneetkin, että he ovat halunneet ottaa välillä etäisyyttä sotaan ja tehdä irtioton muskettisoturimaisemman tarinankuljetuksen suuntaan.

Tässä on onnistuttukin oivallisesti. Salamurhaajan merkissä keskeiseksi henkilöksi nousee myös itse kardinaali Richelieu, joka nopeasti värvää kuninkaan rakuunat omaan henkivartiokaartiinsa. Kardinaalista näytetään Susimetsien romaanissa paljon miellyttävämpi puoli kuin Kolmessa muskettisoturissa muistan olleen esillä. Mies pelkää syystäkin henkensä puolesta mutta ei suinkaan lamaannu vaan jatkaa tinkimätöntä työtään Ranskan hyväksi keinoja kaihtamatta.

Hovin juonittelut ovat ällistyttävän mutkikkaita ja koukeroisia. Niiden edessä ruotsalaiset jäyhät rakuunat tuntevat olevansa aseettomia, mutta onneksi heillä on tukenaan vanha liittolainen kreivi Rochefort, joka tuntee salakavalan maaston kuin omat taskunsa. Richelieu on yhtä kaikki pidettävä hengissä ja hänen uhkaajansa napattava.

Vihollinen saa pian vihiä rakuunoiden saapumisesta väkeä kuhisevaan Pariisiin, eikä aikaakaan, kun rakuunoiden kimppuun hyökätään. Vastustajalla on käytettävissään taistelijoita, joiden taidot, oveluus ja häikäilemättömyys tuntuvat ylivertaisilta rakuunoihin verrattuna. Keitä he oikein ovat ja mistä he tulevat? Kuka on kaiken takana?

Vaikka varsinaisesta sodasta ollaan nyt ainakin hetken tauolla, ei Salamurhaajan merkistä puutu vauhtia, jännitystä tai toimintaa. Oikeastaan päinvastoin! Tarinassa on useita huimaavia miekanmittelökohtauksia, joiden kuvaamisessa Susimetsät osoittavat taituruutensa ja joiden lukeminen on silkkaa kiduttavaa nautintoa.

Halusin kiihkeästi päästä eteenpäin saadakseni selville, miten rakkaiden sankareiden ja inhojen vastustajien käy, mutta samalla nautin kerronnan yksityiskohdista, joilla kohtauksista on saatu toimivia ja oikeasti jännittäviä. Tapahtumat piirtyvät silmien eteen elävinä ja vauhdikkaina. Loppuhuipennus keskeneräisen palatsin katolla sai oikeasti itsenikin pelkäämään putoamista!

Myös 1600-luvun alun Pariisi ja Lontoo ovat verrattoman mielenkiintoisia miljöitä ja ne on herätetty romaanin sivuilla eloon kaikkine puolineen. Palatsien loisto ja porvarisperheiden mukava elämä ovat vain yksi ulottuvuus. Sivukujilla vaanivat vaarat, joita pohjoisesta tulleet sotilaat tai näiden perheet eivät osaa edes pelätä.

Kuten huomaatte, olen täydellisesti Kuninkaan rakuunoiden pauloissa. Sarjan parissa olen päässyt samankaltaiseen lukuilon ja uppoutumisen tilaan kuin joskus nuorena. Kyynistyneelle neljäsosa-ammatilaislukijalle se on todellista herkkua!

Sen verran vielä lukuohjetta, että Kuninkaan rakuunat -sarjan kyytiin voi mainiosti hypätä mistä osasta tahansa. Jos aloittaa tästä kolmannesta osasta, veikkaan, että haluaa lukea myös aiemmat osat neljännen ilmestymistä odotellessaan. Se onnistuu oikein hyvin. Sarja myös sopii mainiosti kaikenlaisille lukijoille teini-ikäisistä alkaen, vaikka ne selvästi on suunnattu aikuisille lukijoille.

M. & U. Susimetsä: Salamurhaajan merkki. Kuninkaan rakuunat 3.
Otava 2020. 525 s.

Arvostelukappale.

Upseerin miekasta kirjoittamani jutun lopussa on myös Marko ja Ulla Susimetsän haastattelu. Kirjoittajilla on Susimetsä-niminen blogi, jossa he kertovat romaanisarjan aihepiiriin liittyvistä asioista lisää. 

Ruusuvuori: Yksi näistä pienimmistä

Olen lukenut useampia kirjailija Juha Ruusuvuoren teoksia ja pitänyt niistä muustakin syystä kuin siitä, että Ruusuvuori asuu vähän laajasti tulkiten lähiseudullani. Varsinaissuomalaisia ja erityisesti lounaissuomalaisia kirjailijoita ei liiaksi ole, joten kaikki kiinnostavat. Joitakin vuosia sitten panin merkille, että Juha Ruusuvuori on kirjoittamassa yhdessä vaimonsa lastenpsykiatrian erikoislääkäri Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren kanssa psykologista jännitysromaania. Pistin asian korvan taakse, mutta sinne se sitten unohtuikin toviksi.

Olen urakoinut kertymään päässyttä ostettujen äänikirjatiedostojen pinoa alemmaksi, ja äkkäsin hankkineeni sinne ensimmäisen Ruusuvuori-nimellä julkaistun jännitysromaanin Yksi näistä pienimmistä. Oli siis aika vihdoinkin tarttua toimeen ja kuunnella kirja.

Etelä-Suomeen asettuneen lastenpsykiatri Saara Julinin viisitoista vuotta vanhempi Lahja-sisko asuttaa suvun vanhaa tilaa Sirniön kylän laitamilla Posiolla. Lahja on naimaton säntillinen virkamies, jolla on karussa kotimökissä seuranaan vain uskollinen ja rakas Seppo-koira. Sisarusten välit ovat hyvät joskin etäiset, sillä ikäero ja välimatkakin pitävät sisarussuhteen lähinnä asiallisena. Lahjalla on kuitenkin tapana soittaa Saaralle kerran viikossa perjantai-iltaisin. Nyt soittoa ei ole kuulunut, eikä sisar vastaa Saaran soittoyrityksiin.

Lahjan käytös on kummastuttanut myös naisten yhteistä ystävää Janne Dunderia, joka on saanut Kemin läheltä papin pestin. Lahja on täysin varoittamatta piipahtanut Jannea tervehtimässä. Sellainen ei ole lainkaan Lahjan tapaista. Saara päättää lähteä käymään kotiseudulla, ja he Jannen kanssa käyvät tapaamassa Lahjaa. Kaikki näyttää olevan päällisin puolin kunnossa, mutta Seppo-koirasta ei näy jälkeäkään eikä Lahja oikein osaa kertoa, mitä Sepolle on tapahtunut.

Lähdin kuuntelemaan kirjaa sillä mielellä, että luvassa on todellakin psykologista jännitystä ja että kirjassa ratkottaisiin jotain rikosta. Lähestymistapani oli väärä, sillä Yksi näistä pienimmistä toimii kohtalaisen mukavasti ihmissuhderomaanina, mutta jännitysromaaniksi se on aivan liian vaisu. Kaunokirjallisuudeksi siinä on myös turhan paljon luentomaista selostusta lestadiolaisuudesta, liikkeen toimintatavoista ja psykiatriaan liittyvistä ilmiöistä. Nämä aiheet liittyvät kyllä suoraan sekä pää- että sivujuoniin, mutta tekijät eivät oikein usko, että lukijalla olisi niistä lainkaan perustietoa entuudestaan tai että hän pystyisi päättelemään jotain myös itse.

Pohjoisen Suomen elämäntapaa kirjassa käsitellään teräviäkin huomioita tehden ja niitä saa myös lukija itse tehdä, mikä aina on mukavaa. Rikoksiakin tarinassa ratkotaan, mutta kyse ei silti mielestäni ole jännitysromaani. Kerronallisena ratkaisuna Lahjan oman tarinan kertominen nykyhetken tapahtumien lomassa on jokseenkin paljon käytetty. Siitä olisi ainakin voinut reippaasti tiivistää. Kirjan nimi jo paljastaa, minkä tyyppisiin rikoksiin teoksen teema liittyy, ja lukijalla on hyvissä ajoin käsitys suunnasta, johon tapahtumat ovat johtamassa.

Yksi näistä pienimmistä aloitti Ruusuvuoren Lapponia-sarjan vuonna 2017. Viime vuoden tammikuussa ilmestyi sarjan toinen osa Aavikkosutten veli (WSOY, 2019). Päähenkilöinä ovat edelleen Janne Dunder ja Saara Julin. En pidä lainkaan mahdottomana, että senkin lukisin tai kuuntelisin jossain vaiheessa.

Ruusuvuori: Yksi näistä pienimmistä
WSOY 2017. Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 10 h 42 min.

Ostettu.

Seppo Jokinen: Pisara veressä

Seppo Jokisen ensimmäinen tamperelaisesta rikospoliisi Sakari Koskisesta kertova dekkari Koskinen ja siimamies (Karisto) ilmestyi vuonna 1996. Siitä pitäen Jokinen on julkaissut uuden Koskis-dekkarin säntillisesti joka vuosi, joten nyt käsissä oleva uunituore Pisara veressä on jo 25. osa sarjaa. Vuonna 2009 ilmestynyt Lyöty mies (Karisto) on tosin novellikokoelma, mutta sekin liittyy saumattomasti sarjaan.

Muistiinpanojeni mukaan olen lukenut ensimmäisen Koskiseni vuonna 1999 ja aloittanut väärästä päästä eli silloin ilmestyneestä uunituoreesta Koskinen ja taikashow -dekkarista. Seuraavan vuoden aikana olen lukenut aiemmat osat ja uusimman eli Koskinen ja kreikkalainen kolmio (Karisto, 2000).

Olen uudelleen lukemisen jälkeenkin sitä mieltä, että sekä Taikashow että Kreikkalainen kolmio ovat Koskis-sarjan heikoimpia lenkkejä. Jotain Jokisen kerronnan lumovoimasta siis kertoo, että siitä huolimatta, että olen näistä aloittanut, olen jäänyt tukevasti koukkuun. Uusi Koskis-dekkari on joka vuosi tavalla tai toisella hankittu kotiimme ja myös luettu. Suurimman osan olen lisäksi kerrannut kuuntelemalla ne äänikirjoina.

Olen aiemmissakin jutuissani miettinyt, mikä Jokisen kirjoitustyylissä oikein kiehtoo. Enkä tosiaankaan ole ainoa fani, sillä Seppo Jokisen dekkarit ovat vuodesta toiseen kevään Mitä Suomi lukee -listan TOP10:ssä.

Jokisen kerrontatapa on konstailematon ja lämmin. Sakari Koskinen on mukava mies, jonka kanssa varmasti suurin osa lukijoista istuisi mielihyvin iltaa oluttuopin äärellä tamperelaisessa pubissa. Koskinen ei ole miesmallimaisen komea, mutta raamia on sen verran, että naiskollegat kuvailevat häntä karhumaiseksi, jopa nallemaiseksi turvalliseksi mieheksi.

Koskisella ei ole luurankoja kaapeissa eikä isoja henkilökohtaisia ongelmiakaan, jos ei nyt välillä pahaksi äityvää pyöräilyhimoa sellaiseksi voi laskea. Vähän hänessä on yllytyshullunkin vikaa, mistä todistaa taannoinen maratonjuoksureissu Australiaan. Mutta enää eivät päälle kuusikymppisen miehen polvet kestä maratoneja, joten on tyydyttävä pyöräilyyn.

Vuosikymmenten mittaan lukija on päässyt seuraamaan Sakari Koskisen perhe-elämän käänteitä, joihin on mahtunut niin avioero, avoleskeytyminen, ukkiutuminen kuin yhteen muutto pitkäaikaisen kollegan kanssa. Naisasioissa Koskinen on hellyttävän mutta paikoin myös raivostuttavan kömpelö. Mutta varmasti moni lukija tuntee minun tavallani sympatiaa tätä hyvin tavallisen oloista miestä kohtaan. Jokinen myös todistaa Koskisen avulla, että sydämen asiat ovat kiemuraisia vielä varttuneemmallakin iällä.

Vuosikymmenten mittaan Koskinen on myös edennyt urallaan rikoskomisarioksi. Se on ollut paperitöitä ja byrokratiaa kaihtavalle toiminnan miehelle osittain kova pala, eivätkä esimiehet aina ole olleet kovin ymmärtäväisiä, kun Koskinen on osallistunut ryhmänsä mukana kenttätutkimuksiin. Omien pitkäaikaisten työtoverien esimieheksi päätyminen on sekin ollut paikoin ongelmallista, varsinkin, kun Koskisen vuorovaikutustaidoissa olisi petraamisen varaa.

Toisaalta Koskisen tutkintaryhmä ei ole muutenkaan helpoimmasta päästä, mitä johdettavuuteen tulee. Asia korostuu tässä uusimmassa kirjassa, kun Koskisen ryhmään tulee kauan kaivattua vahvistusta kajaanilaisesta Karri Kurjenahosta. Uuden työntekijän ei ole kovin helppoa päästä sisään vanhojen konkarien, kuten Pekin, Kaation ja VP:n muodostamaan tiiviiseen yhteisöön. Koskisen on jälleen terästäydyttävä, jotta esimiestyö tulee edes jotenkuten säällisesti hoidettua.

Jokisen poliisit ovat perin tavallisia ihmisiä arkisine iloineen ja suruineen. Samalla ymmärtävällä lämmöllä hän kirjoittaa usein myös rikollisista. Inhottavienkin rikosten takaa löytyy usein rikki menneitä ihmisiä, joiden paha olo purkautuu väärinä tekoina.

Pisara veressä on Koskis-sarjan 25-vuotisjuhlaosa, ja kenties juuri juhlan kunniaksi palataan osin yli kolmenkymmenen vuoden taakse muistelemaan aikaa, jolloin Koskinen vielä palveli järjestyspoliisin konstaapelina. Koskinen törmää menneisyyteensä kollegansa Siiri Peipon kirjoittamassa dekkarissa, jossa on selvästi käytetty vanhaa reaalimaailman rikostapausta pohjana. Kuka on vuotanut vanhan tutkinnan tietoja Peipolle?

Yllättäen käy ilmi, että Peipon romaani sysää liikkeelle vanhaan selvittämättä jääneeseen rikokseen liittyviä väkivaltaisia tapahtumia. Niiden selvittelyssä poliisi haparoi pitkään pimeässä, mutta Koskisen alitajunta, pitkä kokemus ja vanha kunnon jalkatyö tuottavat jälleen kerran toivottua hedelmää. Sitä ennen on asianmukainen kuuma tilanne kunnon poliisiromaanin perinteiden mukaisesti.

Edellisen kirjan eli Rottasankarin (CrimeTime, 2019) tapauksen langanpäistä osa jäi roikkumaan ja niitä sivutaan tässä osassa sen verran, että lukija voi kohtalaisen tyynin mielin jäädä odottamaan 26. osan ilmestymistä ensi keväänä. Silloin Komisario Koskinen -sarja saavuttaa Päätalon Iijoki-sarjan mitan ainakin, mitä teoslukumäärään tulee.

Seppo Jokinen: Pisara veressä
CrimeTime 2020. 368 s.
Arvostelukappale.

Komisario Koskisesta kertovan sarjan kaikki kirjat:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996. 

Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 

Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 

Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 

Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.

Hukan enkelit. Karisto, 2001. 

Piripolkka. Karisto, 2002. 

Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003.

Suurta pahaa. Karisto, 2004. 

Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 

Hiirileikki. Karisto, 2006. 

Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 

Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 

Lyöty mies. Karisto, 2009. 

Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 

Ajomies. Crime Time, 2011. 

Hervantalainen. Crime Time, 2012.

Vihan sukua. Crime Time, 2013. 

Mustat sydämet. Crime Time, 2014. 

Kuolevaksi julistettu. Crime Time, 2015. 

Rahtari. Crime Time, 2016. 

Vakaasti harkiten. Crime Time, 2017. 

Lyödyn laki. Crime Time, 2018. 

Rottasankari. Crime Time, 2019. 

Pisara veressä. Crime Time, 2020. 

Louise Penny: Kuukausista julmin

Kanadalaisen Louise Pennyn suositun ja palkitun Armand Gamache -dekkarisarjan suomennosprojekti on edennyt kolmanteen osaan, kun Kuukausista julmin ilmestyi Bazarin kustantamana. Sarjan kaksi aiempaa osaa Kuolema kiitospäivänä ja Kylmän kosketus ovat ilmestyneet suomeksi jo aiemmin, mutta nyt saatavilla on aivan uusi suomeksi ilmestynyt teos.

Jos on seurannut Gamachea ja hänen tiimiään sekä idyllisen Three Pinesin kylän asujaimistoa alusta alkaen, tapaa jälleen ilokseen tuttuja ihmisiä ja paikkoja. Mutta mainiosti Pennyn leppoisaan sarjaan pääsee sisään vaikka tästä kolmannesta osasta. Kirjojen varsinaiset rikosjuonet ovat kuitenkin täysin itsenäisiä, eikä Pennyllä ole tapana paljastaa aiempien osien juonia.

Murhajuonien ja ainakin murhamenetelmien keksimisessä Penny on näissä kolmessa dekkarissa osoittautunut harvinaisen taitavaksi. Käytetyt välineet ovat mielikuvituksellisia. Tällä kertaa uhri murhataan spiritistisessä istunnossa säikäyttämällä hänet kuoliaaksi.

Kuka oveluudessaan ennenkuulumattoman murhan toteutti, miten ja miksi? Näitä kysymyksiä Gamache alaisineen asettuu pääsiäisen jälkeisellä viikolla Three Pinesiin selvittämään. Valitettavasti murhapaikka sijaitsee synkeässä Hadleyn kartanossa, jonka näkeminenkin saa Gamachen ja monen muun niskakarvat pörhölleen. Onko kartano kirottu? Miksi kyläläiset halusivat mennä juuri sinne keskustelemaan henkien kanssa?

Gamachen keskittymistä kuitenkin häiritsee pahasti hyökkäys, jonka kohteeksi hän joutuu poliisiorganisaation taholta. Joku hänen lähipiiristään yrittää sabotoida hänen uransa eikä häikäile keinovalikoiman suhteen. Miten Gamache onnistuu säilyttämään maineensa ja uransa? Kehen hän voi luottaa? Onko omakaan tiimi täysin vedenpitävä? Lukija saa vihdoin tietää, mistä Arnotin tapauksessa oikein oli kyse ja miksi se on Gamachen kannalta niin ratkaiseva.

Tuttuun tapaan Olivierin tunnelmallisessa bistrossa nautitaan lukuisia herkullisia aterioita milloin milläkin kokoonpanolla. Myös Kanadan oikullinen sää pääsee jälleen esiin, samoin Three Pinesin viehättävä ympäristö. Taiteilijapariskunta Clara ja Peter ovat edelleen mukana, ja jälleen selvitellään myös heidän keskinäisiä kuvioitaan. Joko Claran tie menestykseen lopulta aukeaa? Entä miten Peter siihen suhtautuu?

Seuraava Armand Gamache -dekkari Kiveen hakattu kuolema ilmestyy jo syyskuussa. Silloin on luvassa suljetun paikan mysteeri, kun Three Pinesin kylän lähettyvillä sijaitsevassa syrjäisessä kartanossa tapahtuu murha keskellä sukukokousta. Sattumalta myös Gamache on sopivasti paikalla. Kanadassa ilmestyy tänä syksynä sarjan kuudestoista osa All the Devils are Here, joten leppeän kihelmöiviä lukuhetkiä on meille Gamachen ystäville vielä luvassa kosolti.

Louise Penny: Kuukausista julmin (The Cruellest Month)
Suom. Susanna Paarma.
Bazar 2020. 462 s.

Arvostelukappale.