”Säeromaani on kaunokirjallisuuden laji,
jossa kerronta etenee ilmavasti lyhyiden säkeiden muodossa. Se on
noussut maailmantietoisuuteen 2010-luvulla nuortenaikuisten kirjallisuuden suosion
myötä. Suomenkielisen termin lajille esitteli kirjailija Anneli Kanto. Ensimmäinen
Suomessa säeromaaneja kirjoittanut kirjailija on Kirsti Kuronen,
jolta on julkaistu säeromaanit Paha puuska, Pönttö ja Merikki.”
Näin säeromaani-termiä avaa Wikipedia. Olen tutustunut säeromaaniin
jo muutama vuosi sitten lukemalla sen suomenkielisen uranuurtajan eli Kirsti
Kurosen Paha puuska -teoksen, vaikka en sitä silloin vielä
tiennyt säeromaaniksi. Tiedän siis oikein hyvin, ettei kyse ole mistään loppusoinnuttelusta
tai tiukkamittaisesta runoudesta vaan nimenomaan kertovasta tekstistä, joka taiton
ilmavuuden ja tekstin napakkuuden puolesta muistuttaa runoa. Eeppinen runoelma
on kuitenkin liian mahtipontinen ja vähän tunkkainenkin termi tässä yhteydessä.
Jostain syystä säeromaaneja on kirjoitettu nuorille ja
nuorille aikuisille, kuten tuosta Wikipedian nyt jo hieman vanhentuneesta artikkelintyngästä
käy ilmi. Ja mikä ettei, raikkaan ilmaisutapansa puolesta säeromaani sopii kyllä
hyvin nuortenromaanien ja YA-kirjallisuuden muodoksi. Nopealukuisuus ja ajatteluttavat
teemat yhdistyvät siinä hienosti.
Kurosen uranuurrosta on vierähtänyt nyt siis jo kuusi
vuotta, ja suomalaisellekin kirjallisuuskentälle on putkahtanut lisää
säeromaanin erinomaisia taitajia. Yksi heistä on J. S. Meresmaa, jonka
monipuolinen tuotanto on minulle jo entuudestaan tuttua, mutta jonka jo viime
vuonna ilmestyneeseen säeromaaniin Dodo tulin tarttuneeksi vasta nyt.
Onneksi edes nyt tartuin, sillä Dodo on hurjan hieno
teos! Ihastuin siihen ikihyviksi.
Minäkertoja Iina on ysiluokkalainen tyttö, jolla ei pyyhi
kovin hyvin. Koulu on menossa pahasti penkin alle, vaikka Iinalla on selvät tavoitteet.
Hän haluaa aikanaan opiskella yliopistossa luonnontieteitä. Lukioon olisi siis
päästävä, mutta nyt tie näyttää olevan pystyssä. Iina on lintsannut ihan
liikaa.
Lintsaamisen syy on poikaystävä Tuukka, joka kärsii pahoista
masennuskausista. Tai oikeastaan syy on Dodo. Dodo Mauritius -niminen olio,
otus, jonka Iina, Tuukka ja Sara ovat löytäneet pienenä vapisevana poikasena
hylätystä kaivoksesta ja tuoneet salaa Tuukan, tai oikeastaan Tuukan tädin
asuntoon. Otus on kasvanut melkoisesti ja vaatii nyt jatkuvaa hoitoa ja huoltoa.
Äiti kuitenkin rehtorin myötävaikutuksella ratkaisee Iinan
pulmat määräämällä, että tämän on selvitettävä koulunsa suorittamalla opintoja kesällä.
Paras opettaja olisi oma isä. Iina ei ilahdu, sillä välit isän kanssa ovat
olleet vuosia lähes poikki viinan takia. Iina kuitenkin lähtee isän luo Keski-Suomeen,
ja sillä aikaa Dodo karkaa.
Kuten sanottu, pidin tästä valtavasti. Kieli on tiivistä ja
hiottua, ilmaisu omintakeista ja taitto tukee kokonaisuutta. Mietin, että tämä
kirja kyllä menettää osan, jos sen kuuntelee äänikirjana, niin vannoutunut
äänikirjojen kannattaja kuin olenkin.
Ilahduin myös valtavasti, kun tajusin, että yksi ratkaiseva
miljöön tarinassa on Särkisalon Förby ja sen romahtanut kalkkikaivos.
Kaivoskuilujen romahtaminen keskellä kylää oli aikanaan valtava järkytys, ja
paikka on tosiaan edelleen aidalla suljettu. Aavemainen paikka.
Dodossa käsitellään aivan hurja määrä tärkeitä ja kipeitä
teemoja, mutta silti Meresmaa ei saarnaa säkeenkään verran. Pienessä ja tiiviissä
(ja samalla älyttömän ilmavassa) teoksessa on todella paljon annettavaa.
Lisäksi se on koskettava, paikoin jännittävä, vähän arvoituksellinen ja maaginen
sekä sopivasti yllättävä. Aivan loistava!
Dodolle on ilmestynyt tänä vuonna jatko-osa Khimaira, ja trilogia
täydentyy ensi vuonna.
J. S. Meresmaa: Dodo
Myllylahti 2020. 157 s.
Arvostelukappale.
”Pienessä ja tiiviissä (ja samalla älyttömän ilmavassa) teoksessa on todella paljon annettavaa.”
VastaaPoistaErittäin hyvin tiivistetty! Ihailen sitä, kuinka paljon tärkeitä teemoja Meresmaa saa lyhyeen tekstimäärään ja siitä huolimatta teksti ei tunnu tippaakaan täydeltä tai ahdetulta.
Myös Khimaira on loistava, suosittelen!