Päätin keväällä 2021, että luen kaikki ne Vuoden
johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut tai
joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen
lukenut nyt viisi ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980-luvulta.
Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan
monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.
Vuoden 1990 Johtolanka-palkinto meni Harri Nykäsen
dekkarille Takapiru. Palkintolautakuntaan
kuuluivat vuonna 1990 Heikki Kaskimies, Keijo Kettunen ja Erkka
Lehtola.
Palkintolautakunnan perustelut:
Harri Nykänen on kuvannut jännitysromaaneissaan
koruttomasti laitapuolen Helsinkiä, ryöstökeikkojen, huumekaupan, peliluolien
ja hämärien pikkufirmojen maailmaa.
Nykäsen neljäs romaani Takapiru lujittaa
hänen asemaansa kotimaisen dekkarin viimeaikaisessa kehityksessä. Romaani
kertoo peliluolan ryöstöstä ja sen jälkiselvittelyistä. Omintakeisessa
asetelmassa poliisien toiminta jää enimmäkseen taka-alalle ja päähenkilönä on
uhkapeluri keskellä mutkikkaita huijausjuonia. Nykänen hämärtää tiukkoja oikean
ja väärän rintamalinjoja, kuvaa elävästi pääkaupungin miljöötä ja höystää
kerrontaansa vähäeleisellä huumorilla.
Ensimmäisen Johtolanka-palkinnon
saadessaan vuonna 1990 Harri Nykänen toimi Helsingin Sanomien rikostoimittajana,
mutta oli siis jo julkaissut aiemmin kolme romaania Kuusi katkeraa miljoonaa
(WSOY, 1986) Juudaspeli (WSOY, 1987) ja Joku pelkää kirjettäsi (WSOY,
1988). Niistä en ole lukenut yhtään, kuten en ollut aiemmin lukenut Takapiruakaan.
Sen sijaan olen kyllä lukenut useita Nykäsen myöhemmin kirjoittamia teoksia,
kuten Raid- ja Ariel Kafka -sarjan kirjoja. Blogistani löytyvät
jutut:
Rikoksen evankeliumi – Uhraus
Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän yhteisteos Paha paha tyttö
Takapiru on itsenäinen
rikosromaani, jonka päähenkilö on Voitto Grön, ammattipeluri tai
korttihuijari, näkökulmasta ja määrittelijästä riippuen. Niin tai näin, Voitto
on kuitenkin ennen kaikkea herrasmies, niin rakkaus- kuin työasioissaankin.
Tapahtumat käynnistyvät rivakasti, kun Grönin tuttavan Laakkosen pitämä laiton
peliluola ryöstetään kesken illan. Kassa tyhjennetään, samoin kaikkien paikalla
olevien lompakot ja käsilaukut. Pahaksi onnekseen Voitto on myös pelaamassa ryöstöhetkellä
ja menettää käteisensä eli 30 000 markkaa, merkittävän summan siis.
Ryöstäjäkolmikko on
naamioitunut kommandopipoihin ja raskaasti aseistettu. Grön kiinnittää huomionsa
joukon johtajan erikoisen näköiseen konepistooliin, jota myös ryöstön lopussa
käytetään. Ase antaa Grönille johtolangan, kun hän alkaa selvittää ryöstöä
peliluokan omistajan piikkiin. Ryöstön tapahtumahetkellä paikalla on myös
nainen, jonka Grön jäljittää. Nainen väittää, ettei tunnistanut ryöstäjiä,
mutta jokin tämän reaktioissa herättää Grönin epäilyt. Tietääkö nainen sittenkin
jotain, mitä ei suostu paljastamaan? Ei aikaakaan, kun Grön päätyy hieman
omintakeisen komisario Leimun ansiosta poliisiaseman pahnoille murhasta
epäiltynä. Kuka ryöstöporukan nokkamies oikein on?
Takapiru on hyvin
tunnistettavaa melko kovaksikeitettyä Nykästä, kieleltään täsmällistä ja rakenteeltaan hallittua ja
napakkaa kerrontaa. 1990-luvun lopun helsinkiläinen alamaailma on nykylukijan
silmin kovin kiltti, vaikka ruumiita Takapirussakin tulee. Kaikki toimijat ovat
kotimaisia, eikä toiminta vaikuta kovin järjestäytyneeltä, vaikka esimerkiksi
pelipiireissä kaikki tuntuvat toisensa tuntevan, ja bisneksen liepeillä harjoitetaan
monenlaista muutakin hämärää liiketoimintaa, kuten asekauppaa ja
prostituutiota.
Rikoksia ratkaistaan
perinteisin jalkatyömenetelmin, eli käydään puhuttamassa ihmisiä ja
tarkkaillaan epäilyttävien tyyppien puuhia. Puhelin tarkoittaa vielä vanhaa
kunnon lankapuhelinta, eikä tekniikka muutenkaan vielä hirveästi jyllää.
Alkuun ajattelin, että henkirikoksia ei olisi tulossa välttämättä ollenkaan ja että ryöstön selvittäminen olisi tässä
se varsinainen dekkarijuoni. Olin väärässä. Ruumiita tulee lopulta muutamakin, ja
aika karmaisevilla tavoilla, mutta väkivaltaa ei juuri kuvata. Mistä
peliluolan ryöstössä oikeasti oli kyse ja kuka on takapiru, johon kirjan nimikin
viittaa, selviää ihan loppumetreillä. Sitä ennen on päädytty melkoiseen amokiin
piiritystilanteessa, joten toimintaakin on ihan mukavasti.
Harri Nykänen: Takapiru
WSOY 1989.
Äänikirjan lukija Kai Vanne, kesto 5 h 19 min. Kustantaja Word Audio Publishing.
Itse maksettu Storytel.
Ilahduin, kun löysin Takapirun kuunteluaikapalvelusta äänikirjamuodossa.
Se olisi ollut saatavana myös Salon pääkirjaston varastosta, mutta nyt ei
tarvinnut sitä sieltä tilata tai hakea. Seuraavaksi vuoroon tulevan Markku
Ropposen Kuolemanunen joudun kyllä kirjastosta hakemaan.
Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)
2024: Kale Puonti: Fadi
2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit
2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää
2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen
2020: ArttuTuominen: Verivelka
2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito
2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi
2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene
2016: Pauliina Susi: Takaikkuna
2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat
2014: Timo Sandberg: Mustamäki
2013: Reijo Mäki: Sheriffi
2012: Pekka
Hiltunen: Vilpittömästi sinun
2011: Antti Tuomainen: Parantaja
2010: Marko Leino: Ansa
2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten
2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja
2007: Tapani Bagge: Musta taivas
2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana
2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni
2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio
2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit
2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina
1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat
1997: Leena Lehtolainen: Luminainen
1996: Hannu Vuorio: Nyman
1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä
1993: Pentti Kirstilä: Imelda
1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni
1990: Harri Nykänen: Takapiru
1988: Paul-ErikHaataja: Häkkilinnut
1987: Pentti
Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset
1986: Sulevi
Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi
1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti