”Jokainen vastaantulija oli tutkielma. Jokaisen elämä oli maailmalle esitetty kysymys.”
En tee koskaan muistiinpanoja lukiessani
kaunokirjallisuutta. Joskus merkitsen liimalapulla jonkin kohdan, josta
ajattelen poimivani aikanaan sitaatin juttuuni, ainakin, jos suunnitteilla on
lehteen tuleva arvio. En kauhean usein jaksa kopioida sitaatteja näihin
blogijuttuihini.
Toisinaan sitten kohdalle osuu kirja, johon alkaa sitaatteja merkkaavia liimalappusia kertyä kuin huomaamatta. Ajatuksia herättäviä virkkeitä ja kappaleita vain löytyy yhä lisää. Viimeksi näin kävi lukiessani Suvi Vaarlan romaania Kadonnut aika. Sen sivujen reunoissa on parhaillaan kahdeksan merkkiä osoittamassa oivaltavaa, hauskaa tai kirjan avaimia tarjoavaa kohtaa.
”Mutta nyt: kiire. Elämässä oli kiire.
Aika oli loppumassa.”
Kadonnut aika jakautuu neljään osaan, joissa kussakin on eri päähenkilö.
Kaikki neljä, Otto, Iris, Alexandra ja Lasse, ovat osa samaa ihmissuhdeverkostoa.
Nelikymppiset Otto ja Lasse ovat olleet ystäviä lukioajoista alkaen, Iris ja
Otto ovat on-off-rakastavaiset ja Alexandra on Iriksen toistakymmentä vuotta
nuorempi siskopuoli. Näiden neljän elämän risteyskohtien kautta Vaarla kuvaa
nykyajan ihmisen ajatus- ja tunnemaailmaa ällistyttävän kiinnostavasti ja
ajatuksia herättävästi, oivalluttavasti.
Kyse ei ole juonivetoisesta romaanista, vaikka lukija saa tyydyttävästi
tarinan koottua annetuista paloista. Se kurkottaa niin menneisyyteen kuin
tulevaisuuteenkin, mutta ennen kaikkea tarinan polttopiste on nykyhetkessä
tapahtuvassa onnettomuudessa, joka koskettaa järisyttävästi kaikkia neljää
päähenkilöä ja koko joukkoa muitakin ihmisiä.
Tietoturva-asiantuntija Oton ja viestintätoimistossa
työskentelevän Iriksen suhde ei ole ollut helppo koskaan, mutta entisestään
tilanne on mutkistunut, kun Otosta on erään pariskunnan eron aikana tullut isä.
Pirita haluaa pitää lapsen, joten kun Otto ja Iris taas palaavat yhteen,
Iriksestä tulee Oton pojan Joonan äitipuoli. Tilanne on kaikkea muuta kuin
helppo.
Parisuhteeseen tuo oman lisänsä Iriksen kokema täydellinen
työuupumus. Unelmatyö viestintätoimistossa on osoittautunut kaikkea muuta kuin
unelmien täyttymykseksi.
”Oivallus on tuskallisen nopea, kuin terävän veitsen viilto.
Hän on ymmärtänyt olevansa kateellinen hamsterille.
Se eli parempaa elämää kuin hän. Sen ei tarvinnut tehdä seuraavalle päivälle
budjettilaskelmaa eikä maanitella tuttua toimittajaa kirjoittamaan
kapellimestarin hiipuvasta urasta. Se ei joutunut osallistumaan työpaikan
virkistyspäiviin. Sillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä oli sosiaalinen media.
Sen ruokavaliokin oli terveellisempi.”
Iriksen sisarpuoli Alexandra asuu siis Ruotsissa, jonne
Iriksen isä on muuttanut jo Iriksen vielä ollessa koululainen. Sisaruksilla on
reippaasti ikäeroa, ja Iris on hoitanut Alexandraa tämän ollessa pieni. Kun
pikkusiskolla on ollut vaikeaa murrosiän aikaan ja välit vanhempiin huonot, hän
on viettänyt kesänsä Suomessa Iriksen ja Oton luona. Nyt hän on 24-vuotiaana au
pairina Lontoossa varakkaan pariskunnan lastenhoitajana. Isä on kehottanut
Alexandraa selvittämään, kuka oikein on. Tehtävä on vaikea, eikä Alexandra
tunnu saavan otetta elämästään. Mitä hän oikein haluaa?
Lasse on ollut eräänlainen ihmelapsi, älykkö, jonka ei ole
tarvinnut ponnistella saadakseen koulussa huippuarvosanoja. Ulkopuoliset
odotukset ovat johtaneet sisäisen paineen nousuun niin, ettei Lasse ole lukion
jälkeen mennyt yksiinkään pääsykokeisiin. Parhaillaan Lasse kuitenkin tekee väitöskirjaansa,
josta on kuin huomaamatta paisunut sellainen mammuttiurakka, ettei siitä tunnu
olevan ulospääsyä. Rauhoittaakseen mieltään Lasse juoksee ja tarkkailee
elimistöään pakkomielteisesti. Mikä saisi tilanteen poikki?
Vaarla kirjoittaa hypnoottisen vetävästi. Kieli luo
nautittavan illuusion keveydestä ja helppoudesta, joka on varmasti pitkällisen
työn tulosta. Minuun vetosivat erityisesti veitsenterävät huomiot digiajan
ilmiöistä ja erityisesti työelämän ilmiöiden ironinen kommentointi. Vaarla ei
osoittele, mutta ei kyllä peittelekään ajatuksiaan, vaikka loppupäätelmät
jäävätkin lukijan tehtäviksi.
Mutta voiko vaikka uupumusta paremmin kuvata kuin ylle
lainaamassani sitaatissa, jossa uupunut ja loppuun ajettu Iris huomaa
kadehtivansa Joonan lemmikkihamsterin helppoa elämää?! Tai kun
prokrastinaatiosta jonkinlaisen taiteen luonut Lasse törmää väitöskirjansa kirjoittamista
vältellessään prokrastinaatio-termiin ja hukkuu tunneiksi internetin
syövereihin? Hulvatonta mutta samalla tarkkanäköistä, ironista mutta ei ilkeää.
Pidin myös romaanin lopun lohdullisesta toiveikkuudesta.
”Se, joka kirjoittaa, ei eksy koskaan.
Se, joka lukee, ei katoa koskaan.
Siinä oli kaiken mieli.”
WSOY 2022. 268 s.
Kansi Martti Ruokonen.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.
Arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti