Kirsin kirjanurkka: Pentti Kirstilä: Imelda

tiistai 11. huhtikuuta 2023

Pentti Kirstilä: Imelda

Pentti Kirstilä sai toisen (!) Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 1993 psykologisesta rikosromaanistaan Imelda. Palkintoraati, johon kuuluivat Leena Lehtolainen, Jukka Parkkinen ja Kimmo Rantanen, perusteli valintaa näin:

”Pentti Kirstilän jännitysromaani Imelda ansaitsee Vuoden johtolanka -palkinnon 1993 erityisesti kirjailijalle jo aiemmin ominaisen rakenteellisen taidokkuutensa sekä kunnianhimoisten kirjallisten lähtökohtiensa takia. Romaanin kerrosmainen rakenne pitää lukijan tiiviissä otteessaan tarinan loppuun asti ja taidokkaasti pohjustettu loppuyllätys pakottaa lukijan palaamaan tarinaan uudelleen.

Käyttämällä päällekkäisten ja keskenään ristiriitaisten kertomusten ohella epäluotettavaa ja epäkompetenttia kertojaa Kirstilä haastaa lukijansa otteluun, joka hankaluudestaan huolimatta toimii perinteisen dekkarin säännöillä.”

En innostunut Kirstilän vuoden 1987 Johtolangan napanneesta Sinivalkoisista jäähyväisistä, enkä lämmennyt oikein Imeldallekaan. Tunnistan siitä kaikki palkintoraadin mainitsemat ominaisuudet, mutta kolmekymmentä vuotta ovat tehneet kyllä tehtävänsä tämän teoksen suhteen. Rakenteellinen taidokkuus tuntuu nykylukijasta lähinnä kikkailulta ja kunnianhimoiset kirjalliset lähtökohdat tekotaiteellisuudelta tai vähintäänkin tekemällä tehdyltä erikoisuuden tavoittelulta.

Juoni on toki kimurantti, mutta niin epäuskottava, että lukija pyörittelee pöyristyneen ällistyneenä silmiään kerran jos toisenkin. Jää ainakin minulle arvoitukseksi, mikä epäuskottavuuksista on tarkoituksellista lukijan harhauttamista (tai ’kunnianhimoista kirjallista lähtökohtaa’), mikä vain ylipäätään laiskaa oikaisemista. Realismiin ei liene pyrittykään, mutta ihan kummalliset ratkaisut lähinnä etäännyttävät lukijaa, joka kaipailee ’perinteisiä dekkarin sääntöjä’.

Imeldan minäkertoja on helsinkiläinen freelancetoimittaja ja kirjailija, jonka nimeä ei mainita. Miehellä on parikymppinen tytär Sari, jota mies kutsuu mielessään nimellä Elektra. Sari opiskelee yliopistolla ja toimii isänsä tutkimusassistenttina. He myös asuvat yhdessä. Mies on eronnut.

Mies saa yllättävän työtarjouksen, kun yksi Suomen rikkaimmista miehistä haluaa hänen kirjoittavan tositapahtumiin perustuvan romaanin. Kenenkään ei kuitenkaan pidä koskaan saada tietää, kenen elämään ja tekoihin romaani perustuu. Kirjailija antaa asiakkaalleen pseudonyymin Jens Marttiira.

Monikerroksisuudessa ja epäluotettavuudessa on siis kyse ainakin tästä, eli Jens Marttiira kertoo oman ja Imeldan tarinan kirjailijalle, joka on huomaavinaan kertomuksessa aukkoja ja epäloogisuuksia, joita ei pysty todistamaan. Lukija taas on minäkertojan varassa, eli romaanin kirjailija kertoo lukijalle vain sen, minkä haluaa. Loppuyllätyskin on, mutta jos lukija on kaikesta huolimatta ollut hereillä, häntä on kyllä varoitettu.

Romaanin nimihenkilö Imelda on madeiralainen tarjoilija, johon Jens on rakastunut kaksikymmentä vuotta aikaisemmin eli 1970-luvun alussa. Hän on pyytänyt Imeldaa postittamaan hänelle postikortin puolen vuoden välein. Muuten he eivät ole olleet tekemisissä toistensa kanssa paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Romaanin alkupuolisko on armottoman pitkäveteistä pohjustuksen pohjustusta. Vasta kun Jens paljastaa kirjailijalle mahdollisesti tekemänsä murhan, alkaa vähitellen syntyä jännitettä. Kun kirjailija sitten lopulta tapaa Imeldan ihka elävänä, tapahtumat varsinaisesti käynnistyvät. Jännitystä tai imua Kirstilä ei kuitenkaan ole tässäkään vaiheessa lähtenyt kehittelemään, vaan tietty lakonisuus, raskassoutuisuus ja väsyttävä ironisuus jatkuu loppuun asti.

Oma osuutensa on silläkin, että tässä teoksessa ei ole ainuttakaan henkilöä, jota voisi pitää edes hitusen mukavana saati miellyttävänä. Epämiellyttävien henkilöiden kanssa ei lopulta ole kovin viihdyttävää viettää aikaansa. Jens Marttiira on rikas k***pää, Imelda ahne ja kylmä naispaholainen, joka viettelee ja manipuloi ulkonäöllään miehen kuin miehen pauloihinsa, eikä minäkertojakirjailija ole juurikaan miellyttävämpi persoonallisuus. Hänellä on muun muassa rankka alemmuuskompleksi ja raiskausfantasioita, eikä hän häikäile kokeeksi myrkyttää naapurin koiraa, jos siitä on apua totuuden selvittämisessä erään väitetyn myrkkypurkin suhteen.

Mielenkiintoisinta oli tämän teoksen parissa sukeltaa nostalgiseen lähihistoriaan. Kirjailija työskentelee jo tietokoneen avulla työstäessään tekstejään, mutta verkkoon laitetta ei vielä ole kytketty. ”Elektralla oli oma tietokone, jolla hän teki yliopistollisia juttujaan, piti yhteyttä ystäviinsä jonkin ihme elektronisen postin välityksellä….” Taskukokoisia matkapuhelimia ei vielä ole käytössä, ja tv-kanaviakin on vasta muutama.

Kuten etukäteen uumoilinkin, suhteeni Pentti Kirstilän tuotantoon ei muuttunut ainakaan positiivisemmaksi Imeldan lukemisella. Myönnän kyllä auliisti, että ennakkoasenteeni varmasti vaikutti itse lukukokemukseenkin. Samoin myönnän, että en todennäköisesti osannut lukea teosta sen ansaitsemalla tavalla ja että siitä lausumani kitkeryydet ovat ainakin osin epäoikeutettuja. Mutta kuten olen aiemminkin sanonut, haluan kuvata rehellisesti omaa lukukokemustani. Näin olen tässäkin tapauksessa tehnyt. Olen samalla iloinen, että Kirstilä ei ole saanut enemmän Johtolanka-palkintoja.

Pentti Kirstilä: Imelda
WSOY 1992. 233 s.

Lainattu kirjastosta.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna