Sain ranskalaisen Marie NDiayen romaanin Kolme
vahvaa naista Gummeruksen Anna Baijarsilta muutama vuosi sitten Turun
kirjamessuilla. Yksi sadoista messujen ohjelmista oli Unohdetut kirjat
-niminen paneelikeskustelu, jossa kustantamojen edustajat kertoivat
julkaisemistaan hienoista mutta jostain syystä flopanneista teoksista. Paneeli
oli monin tavoin ikimuistoinen. Kirjoitin siitä perinpohjaisen selostuksen,
jonka voi kurkata täältä.
NDiayen Kolmesta vahvasta naisesta olen merkinnyt
muistiin näin:
”Gummeruksen vuonna 2013 suomeksi julkaisema Marie
NDiayen romaani Kolme vahvaa naista on palkittu
Goncourt-palkinnolla ja se on ollut ehdolla Man Booker International
-palkinnolle. Sitä on myyty Ranskassa yli 800 000 kappaletta ja sen
käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Suomessa sitä on myyty noin 600
kappaletta.”
Kolme vahvaa naista lämmitti kirjahyllyäni yli viisi
vuotta, mutta vihdoin koitti sen aika, kun lukupiirimme valitsi sen toukokuun
kirjakseen. Alun perin lukupiirikokoontumisemme piti olla 3.5.2023, jolloin
minulla oli este. Siksi kirjoitin kirjasta blogijutun, jonka aioin julkaista
lukupiiritapaamisen alkamisaikaan. Sattumalta lukupiiriämme kuitenkin jouduttiin
siirtämään, joten pääsenkin mukaan tapaamiseen. Mutta koska juttu oli jo melkein
valmis, toteutan suunnitelmani mutta viikkoa alkuperäistä ajankohtaa myöhemmin.
En ollut kuullut Marie NDiayesta ennen tuota Turun
kirjamessujen paneelia, enkä totuuden sanoakseni sen jälkeenkään. Poimin tähän
muutamia netistä löytämiäni faktoja, jotka heijastuvat luettuun teokseen
tavalla tai toisella.
NDiaye on siis ranskalainen kirjailija, jonka senegalilainen
isä muutti takaisin kotimaahansa pian tyttären syntymän jälkeen. Marie NDiaye
syntyi vuonna 1967 ja kävi ensimmäistä kertaa Afrikassa yli 20-vuotiaana. Hän tapasi
isänsä uudelleen vasta aikuisena. Kirjallinen ura alkoi jo nuorena, ja
esikoisromaani ilmestyi, kun NDiaye oli 17-vuotias.
Kun Nicolas Sarkozysta tuli Ranskan presidentti, NDiaye
muutti perheineen Berliiniin, koska oikeistopresidentin valtakaudella Ranskasta
oli kirjailijan mielestä tullut ankea ja depressiivinen.
NDiayea pidetään 1950-luvulla syntyneen ranskalaisen
kokeellista romaania edustavan kirjallisen suuntauksen perillisenä, ja
esimerkiksi hänen toinen julkaistu romaaninsa Comédie classique koostuu
vain yhdestä virkkeestä. Teoksissa on myös yliluonnollisia ja maagisia
elementtejä, viiltävää yhteiskuntakritiikkiä, psykologisesti syväluotaavaa
analyysia sekä hyytävää tunnelmaa.
Kolme vahvaa naista sai siis vuonna 2009 arvostetun
ranskalaisen Goncourt-palkinnon, joka myönnetään vuoden parhaalle ja
omaperäisimmälle proosateokselle. Palkinto on nimenomaan mainetta ja kunniaa
tuottava huomionosoitus, sillä sen rahallinen arvo on kymmenen euroa. NDiaye
oli ensimmäinen musta nainen, jolle palkinto on myönnetty.
Concourt-palkinto ja erityisesti kirjailijan siinä yhteydessä lausumat kärkkäät
valtaapitäviä arvostelevat kommentit herättivät Ranskassa kiivaan sananvapautta
koskeneen keskustelun. Sarkozyn puoluetoveri kansanedustaja Eric Raoult
kirjoitti kulttuuriministerille vaatien kurinpalautusta. Hänen mielestään
etenkin palkituilta kirjailijoilta edellytetään asianmukaista pidättyvyyttä
lausunnoissa. Syntynyt kohu ilmeisesti siivitti kirjan myyntiä.
NDiayelle on myönnetty eri teoksista muita merkittäviä
palkintoja, ja vuonna 2020 hän sai siihenastisesta tuotannostaan Prix
Marguerite Yourcenar -kirjallisuuspalkinnon.
Kolme vahvaa naista on kuitenkin edelleen NDiayen
ainoa suomennettu teos. Alkuperäisteos ilmestyi siis vuonna 2009 Ranskassa ja
oli selvästi kansainvälinen läpimurto. Suomeksi se ilmestyi vuonna 2013 Anna-Maija
Viitasen suomentamana, ja Anna Baijarsin kertoman mukaan neljä vuotta myöhemmin
myynti oli siis Suomessa 600 kappaletta.
On vaikea tietää, mistä kaikesta kirjan floppaaminen eli
todella masentavan alhaiset myyntiluvut johtuvat. Kymmenen vuotta sitten
ilmestyneen kirjan painettujen lehtiarvioiden jäljittäminen ei onnistu kovin
hyvin pelkän netin avulla. Kolme vahvaa naista -romaanista en löytänyt
yhtään päivälehtiarviota netistä. Sen sijaan erilaisten verkkolehtien sivuilta
ja kirjablogeista arvioita löytyy nykymittapuulla runsaasti.
Kaikissa lukemissani esittelyissä ja arvioissa muistetaan
mainita, että Kolme vahvaa naista on triptyykkiromaani. Kuvataiteen
puolelta napattu termi siis tarkoittaa kolmiosaista teosta ja sopii kieltämättä
oikein hyvin tähän kolmesta osasta ja kolmesta tarinasta muodostuvaan
romaaniin. Lukiessani kirjaa mietinkin, missä menee raja yhtenäisen romaanin ja
kolmen erillisen mutta samoihin kansiin sidotun pienoisromaanin (tai pitkän
novellin?) välillä.
Kolmiosainen rakenne tekee teoksesta hankalalukuisen. Olin
sanoa raskaan, mutta se ei ehkä ole tässä oikea määritelmä. Kaikki tarinat ovat
mielestäni omilla tavoillaan raskaita, jopa synkkiä, mutta se ei johdu rakenteesta
vaan tunnelmasta ja aiheesta. Lukija joutuu kuitenkin romaanin parissa kolme
kertaa aloittamaan alusta, joten lukuflow’n saavuttaminen ei onnistu (jos sitä
siis tavoittelee).
Teoksen nimi antaa odottaa, että kaikissa kolmessa osassa
päähenkilö olisi nainen, mutta keskimmäisessä ja sivumäärältään laajimmassa osassa
päähenkilö on Fanta-nimisen senegalilaisnaisen ranskalainen aviomies Rudy. Miltei
kaikki, mitä lukija saa Fantasta tietää, suodattuu Rudyn näkökulman läpi.
Lukija ei voi olla kovinkaan luottavainen sen suhteen, että Rudy olisi objektiivinen
itsestään kertoessaan tai edes reilu, kun on puhe Fantasta.
Monet kriitikot ja bloggaajat sanovat romaanin olevan rankka
mutta kuitenkin toiveikas. Olen eri mieltä tästä. Minusta kirjan tarinoiden
tunnelma oli ahdistava, ja viimeinen tarinoista on suorastaan karmea ja päättyy
kaikkea muuta kuin toiveikkaasti! En ymmärrä, miten joku voi sen kokea
toiveikkaana tai rohkaisevana.
Senegalin historia on polveileva ja väkivallan sekä
levottomuuksien kyllästämä. Valtion alueet kuuluivat aikanaan Ranskan
siirtomaavallan alle, ja Senegal itsenäistyi toisen maailmansodan jälkeen.
Isäntämaan ja entisen siirtomaan välillä on ilmiselvää jännitettä, ja Rudyn
äiti paljastaa kommentillaan murskaavasti, millainen kuva ranskalaisilla on
senegalilaisista.
Ensimmäisen tarinan Norah on (ilmeisesti) ranskalaisen äidin
ja senegalilaisen isän jälkeläinen, joka kokee olevansa enemmän kotonaan
Ranskassa. Lapsena isän luona vietetyt lomaviikot eivät ole luoneet hänelle
senegalilaista identiteettiä. Tosin muistojen luotettavuus asettuu tarinan
lopussa kyseenalaiseen valoon.
NDiayenen valikoimaan kuuluva maagisuuskin on ujutettu
kaikkiin tarinoihin muuntuvan lintumotiivin muodossa. Norah palaa isänsä
kotitalolle vain huomatakseen, että isä on muuttunut. Entinen itsevarma ja määrätietoinen
mies on kadonnut omituisesti käyttäytyvän vanhuksen tultua tilalle. Jo tullessaan
portilta pihaan Norah huomaa suuren pihapuun alla höyheniä. Ne ovat pudonneet
isästä, joka yöpyy puun oksalla linnun hahmossa. Kukaan ei kuitenkaan pidä tätä
mitenkään outona, ei edes Norah.
Rudy taas kohtaa useampaan otteeseen ällistyttävän
aggressiivisesti käyttäytyvän suuren kanahaukan, jonka hän tietää olevan Fantan
lähettämä viesti tai oikeastaan linnun hahmossa saapuva kosto. Viimeisen
tarinan Khady näkee itselleen määrätyssä miessaattajassa välillä
afrikanvariksen piirteitä.
Kolme vahvaa naista ei ole kovin helppolukuinen tai
mukaansa tempaava romaani, eikä se tietenkään sellainen missään nimessä yritä
tai haluakaan olla. Kaikki henkilöt joutuvat vähintään hankaliin ja
kiusallisiin tilanteisiin, pahimmillaan suoranaiseen hengenvaaraan. Miten on
mahdollista tällaisissa tilanteissa säilyttää arvokkuutensa ja kasvonsa? Nöyryytykset
ja hyväksikäyttö jatkuvat hamaan loppuun saakka, mutta jopa julmimmin kaltoinkohdeltu
Khady pitää silti kiinni nimestään, siitä, kuka on.
Mielenkiintoista oli kuitenkin tämä kirja lukea. En ainakaan
muista lukeneeni ennen teosta, joka sijoittuu Senegaliin ja avaa runsasväkiseen
maahan edes pikkuriikkisen kurkistusaukon. Itse asiassa hyvin vähän tulen lukeneeksi
ranskalaistakaan kirjallisuutta. Jos törmäätte Kolmeen vahvaan naiseen
vaikkapa kirjastossa, suosittelen kyllä kurkistamaan kansien väliin.
Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista (Trois femmes puissonies)
Suom. Anna-Maija Viitanen.
Gummerus 2013. 279 s.
Arvostelukappale.
Mää aloitin tän kirjan viime vuonna, mutta jätin kesken, ku ei vaan lähteny mulla vetämään. Varmaan vaikutti just tuo tunnelma siihen.
VastaaPoistaJoo, tämä oli hieno paneeli (mutta en sitten saanut ikinä aloitettua sitä Sapienzaa, Schirachin sentään luin).
VastaaPoistaJa Ndiaye ei ollut silloin tuttu kirjailija, sittemmin nimi on tullut vastaan ja ainakin jotain kirjaansa olen kanssa pyöritellyt käsissä että lukisiko (se jäi sitten myös silloin lukematta, katsotaan nyt...)
Ranskaan jollain tapaa kytkeytyneillä kirjailijoilla taitaa useinkin olla keinovalikoimassaan tuota kokeellisuutta. Minä vähän luulen, että se on syönyt myyntiä, suomalaiset ovat tottuneempia suoraviivaisempaan tyyliin. Herää myös kysymys, miten uutterasti kirjaa on aikanaan markkinoitu.
VastaaPoista