perjantai 30. kesäkuuta 2023

5 + 1 suosikkidekkarisarjan jatko-osaa

 


Paljohkosti kotimaisia dekkareita lukevana kirjabloggaajana olen jo aikoja sitten törmännyt sarjojen jatko-osista kirjoittamisen vaikeuteen. Miten keksiä jotain raikasta sanottavaa ja uutta näkökulmaa sarjan 23. osasta, joka on paljolti samantasoinen kuin 22 edellistäkin osaa? Eivät riitä taidot tai jaksaminen, valitettavasti. Silti olisi mukavaa antaa omille suosikkisarjoille ja -tekijöille näkyvyyttä. Kyllä se 23. osakin yleensä sitä kaipaa.

Tarkoitukseni oli tänä vuonna antaa blogissa tilaa erityisesti kotimaisille esikoisdekkareille ja vanhojen tekijöiden uusien sarjojen avauksille. Jonkin verran sellaisia on luettavaksi tarjottukin, vaikka toki tiedän koko joukon jääneen sivuun. En ole erikseen pyytänyt kustantamoilta kyseisiä kirjoja, mutta jos niitä on tarjottu tai pyytämättä lähetetty, olen ottanut iloiten vastaan ja lukulistalle. Jos siis esikoisdekkarisi tai uuden dekkarisarjasi aloitusosaa ei vielä ole Kirsin kirjanurkassa näkynyt eikä sitä löydy myöskään tuolta saamieni kirjojen listalta (ylälaidasta välilehti Kirjat 2023), ota yhteyttä.

Olen pariin otteeseen aiemminkin tehnyt koostejuttuja nimenomaan dekkarisarjojen jatko-osista, vaikka muuten olen erilaisia nippujuttuja yrittänyt vältellä. Koska aion heinäkuun pitää blogitaukoa (#naistenviikko-haastetta lukuun ottamatta), päätin puhdistaa pöytääni kirjoittamalla alkukesän mittaan lukemistani dekkarisarjojen jatko-osista koosteen. Täältä siis pesee!

Koosteeseeni päätyi viisi + yksi kotimaista dekkaria. Kaikkien kirjoittajat ovat sattumalta miehiä. Pisin sarja on Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarja, jonka Sen maksaa minkä tilaa on sarjan 28. osa (!), mutta mukana on myös kaksi kirjaa, jotka ovat sarjojensa kakkososia eli Valtteri Mörttisen Ellei sade lakkaa ja Antti Vihisen Sininen enkeli.



Seppo Jokisen tamperelaisesta komisario Koskisesta ja hänen vähän vänkyrästä mutta tarpeen tullen hyvinkin kyvykkäästä tutkintaryhmästään on tullut jo melkoinen suomalaisen dekkarikentän ikoni. Ei kevättä ilman uutta Koskista. Lisäksi tv:ssä pyörinyt romaaneihin löyhästi mutta sentään tunnistettavasti perustuva sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteensa, joten Koskinen elää samalla tiettyä renessanssia.

Sen maksaa minkä tilaa on ällistyttävänkin hyvätasoinen Koskis-dekkari. Alkuun päästään kiitettävällä intensiteetiltä, kun keväiseltä järven jäältä löytyy vain boksereihin pukeutunut ruumis jääkaira vierellään, ja heti perään sattumalta poliisin haaviin jääneen henkilöauton takakontista kuollut nainen. Kirsikaksi kakun päälle Koskisen vanha armeijakaveri ottaa yhteyttä ja pyytää ystävänpalvelusta. Miehen isä on kuolinvuoteellaan paljastanut tehneensä aikanaan murhan. Voisiko Koskinen jotenkin vaivihkaa selvittää, onko kuolevan miehen puheissa ollut perää?

Rikoksia tutkitaan, Koskinen tuskailee paperi- ja esihenkilötehtävien kanssa (ne eivät edelleenkään ole hänen vahvimpia alueitaan) ja läppä lentää lämpimässä hengessä. Paljon huumoria revitään muun muassa siitä sattumuksesta, että Koskinen saapuu yhdelle rikospaikalle etujoukoissa – ratikalla.

Naisasiat ovat eläkeikää lähestyvällä komisariolla entisellä tolalla eli sievästi sotkussa. Tilanne on oikeasti sen verran paha, että mies on käytännössä asunnoton ja majailee väliaikaisesti Polamkin asuntolassa luentovuokralla. Avoliitto Ullan kanssa on päättynyt ja yhteinen talo myyty. Ex-vaimo Raijan kanssa aika kuluu aina vain rattoisammin.

Lopussa rikokset on ratkottu ja elämä Tampereella palailee entisiin uomiinsa. Lukija jää tyytyväisenä odottamaan 29. Koskista.

Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa
CrimeTime 2023. 399 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, mutta poliisien yksityiselämä etenee jonkin verran kirja kirjalta, joten ilmestymisjärjestyskin hyvä vaihtoehto.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 


Marko Kilven omintakeinen Undertaker-sarja on edennyt kuudenteen osaansa Kuolemankauppiaiden ilmestymisen myötä. Hautausurakoitsijana toimiva suurrikollinen Jarmo Kivi on kuin ihmeen kautta selvinnyt hengissä Senaatintorilla tapahtuneesta ydinräjähdyksestä (joka tapahtuu sarjan neljännen osan Kuoleman kosketus lopussa), vaikka silminnäkijät todistavat hänen menneen sisään tuomikirkon ovesta vain vähän ennen apokalypsia.

Viranomaiset ovat yhä lähempänä Kiven kannoilla, mutta se on oikeastaan hänen ongelmistaan pienimpiä. Hän on saanut kannoilleen omat koirat, tahon, jonka tiliin hän on itse aiemmin tekojaan tehnyt. Liikkeellä ovat suuret voimat, joiden tavoitteena on, ei enempää eikä vähempää, romahduttaa vallitsevat yhteiskunta- ja maailmanjärjestys. Keinot ovat pelottavan tuttuja: pandemiat, talouskriisit, pakolaistulvat, epämääräiset sodat, salaliittoteoriat, populismi ja ääriliikkeet. Kuka kaiken takana oikein on? Voiko edes Kivi enää pelastaa itseään tältä kasvottomalta viholliselta?

Tämän kirjan lukeminen oli pelottava ja ahdistava kokemus, sillä se tuntuu liian tarkasti kuvaavan maailmaa ympärillämme. Ei voi lohduttaa itseään vetoamalla tarinan fiktiivisyyteen, sillä monet Kilven kuvaamat asiat ovat jo totisinta totta, ja valitettavasti aika monen vielä (tietääkseni) toteutumattoman kohdallakin tuntuu, että ne ovat hyvinkin mahdollisia. Paikoin Kilpi innostuu vähän liikaakin julistamaan tässä kuudennessa osassa, mikä vähän syö tehoa jännitteeltä viedessään tilaa tiukkatahtiselta toiminnalta, joka on ollut sarjan tavaramerkki.

Sarjan edellisen osan Kuolemanpelko juuri ilmestyttyä syksyllä 2021 Kilpi osallistui vetämääni dekkaripaneeliin Turun kirjamessuilla. Siellä hän kertoi, että viides osa oli venahtamassa niin massiiviseksi opukseksi, että kustantajan kanssa tehtiin päätös sen julkaisemisesta tavallaan kahdessa osassa. Alun perin muistelen Kilven kertoneen, että sarjasta olisi tulossa vähintään yhdeksänosainen. Nähtäväksi jää, miten niiden suunnitelmien toteutumisen kanssa sitten käy.

Kävi miten kävi, Undertaker-sarja on kasvanut melkoisiin mittoihin jo nyt, eikä se sovi enää oikein mihinkään genreluokitteluihin. Apokalyptinen dystopia yhdistettynä tiivistahtiseen toimintajännitykseen, jossa on vahvasti mukana yhteiskunnallista ja maailmanpoliittistakin kannanottoa?

Pitkään haudottu ajatus televisiosarjasta on kuitenkin viimein tänä keväänä ottanut tuulta alleen. Sitäkin jään kauhunsekaisin tuntein odottelemaan.

Marko Kilpi: Undertaker – Kuolemankauppiaat
CrimeTime 2023. 511 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Vinkki: Lue ehdottomasti järjestyksessä! Ensimmäiset kolme teosta muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden, joten nelososasta aloittaminenkin saattaa onnistua. Parhaiten tämän sarjan saa haltuun lukemalla sen alusta loppuun kerralla.

 


Kilven sarjassa ei huumorilla juuri ole sijaa, tai se ainakin niin sysimustaa, että en sille pysty nauramaan, en edes vinosti hymyilemään. Valtteri Mörttisen tyyli taas on vahvan parodisironinen. Esikoisdekkari Mutta suurin niistä on raha esitteli railakkaan anarkistisen dekkarisankarin rikosylikonstaapeli Ailon Rajakarin.

Toisessa Rajakari-dekkarissa Ellei sade lakkaa Rajakari on sysätty Helsingin väkivaltarikosyksikköön rikoskomisario Hautajoen riesaksi. Mitä Rajakari yksikössä tekee, on epäselvää kaikille osapuolille. Kun Suojelupoliisi pyytää Hautajoelta apua vasemmistopoliitikon puolen vuoden takaisen yliannostuskuoleman tutkintaan, sysää Hautajoki Supolle Rajakarin. Supon puolelta tapausta tutkii etsivä Oiva Touhonen, joka ei suostu uskomaan, että kansanedustaja Ville Vilonen olisi kuollut tapaturmaisesti ja osin itseaiheutetusti. Joku toteaa kyynisesti, että Vilosen tapausta tutkivat narkkari rikostutkija ja Supon ainoa kommunisti. Mainio, joskin vastentahtoisesti yhdessä työskentelevä pari siis.

Mörttisen romaani on sekin pelottavan ajankohtainen, sillä käy ilmi, että kansanedustajan kuolemaan liittyy sittenkin jotain epäselvää. Sinnikäs totuuden etsijä on päässyt ilmeisesti jonkin vaarallisen jäljille. Onko Rajakarin ja Touhosenkaan ihan turvallista penkoa asiaa? Ehkä ei, mutta sehän ei tätä kaksikkoa estä, ei edes hidasta. Mukana pyörii myös virkaheitto roskalehden freelance-toimittaja Manne Särki, joka on kirjoittanut vetäväotsikkoisen jutun sittemmin kuolleesta vasemmistokansanedustajasta Hämy-lehden erikoisnumeroon.

Kun jäljet alkavat kummasti johtaa äärioikeistolaisen Suomen Puolueen ydinryhmään, alkaa lukijaakin kylmätä. Mörttinen ei sanansäiläänsä säästele, mutta aiheen ajankohtaisuus tuntuu pelottavalta (kirjoitin tämän jutun valmiiksi perjantaina 30.6. iltapäivällä!). Populismin mekanismit ovat liiankin tuttuja. Tarinan vauhti kiihtyy loppua kohti melkoiseksi rymistelyksi, ja viimeiset rivit suorastaan tyrmistyttävät. Mielenkiintoinen sarja, ja ainakin minuun Mörttisen satiiri puree kuin kesäpaarma pahimmillaan. Vieläkö tähän tulee jatkoa?

Valtteri Mörttinen: Ellei sade lakkaa
CrimeTime 2023. 416 s.
Äänikirjan lukija Petri Hanttu.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 


Ari Wahlstenin charmantin yksityisetsivä Kit Karisman tutkimuksista kertova sarja on edennyt seitsemänteen osaansa. Langenneessa kaupungissa Kit saa toimeksiannon hoivakodissa asuvalta paronitar Elsa von Baumgartenilta, jonka pää toimii edelleen kirkkaasti. Paronitar haluaa järjestellä perintöasiat kuntoon, mutta lurjusmainen poika Hugo juonittelee oman poikansa Robertin eduksi. Tytär Alma on vaarassa jäädä perinnöttömäksi, jollei paronitar saa varoitettua häntä ajoissa. Kitin tehtävä on tuoda Alma tapaamaan isoäitiään.

Helpolta vaikuttava keissi, vaan eipä huolta, ongelmia alkaa kasautua pikavauhtia. Pian Kit on sotkeutunut huippuvaaralliseen rikosvyyhtiin, jossa hääriville rikollisille mustan yksityisetsivän henki ei ole minkään arvoinen. Nokkeluutta, tuuria ja hyvää turpavärkkiä kaivataan jälleen kerran useaan otteeseen, ennen kuin asiat on taas saatu oikeille raiteilleen. Kitillä on taipumusta päätyä kiperänkuumiin paikkoihin, mutta tällä kerralla päädytään suorastaan jäätäviin tunnelmiin.

Olen Kit-fani, tunnustan. Tykkään Wahlstenin omintakeisen letkeästä kerronnasta, jossa on mukavasti oikeasti nokkelaa kielellistä huumoria. Ritarillinen ja oikeudentuntoinen Kit on mainio hahmo suomalaisessa dekkarikentässä, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Ari Wahlsten: Langennut kaupunki
CrimeTime 2023. 255 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.

Vinkki: Sarjan kirjat voi huoleti lukea sekalaisessa järjestyksessä, sillä Kitin yksityiselämää kuvataan niukasti tai ei lainkaan.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 


Pari vuotta sitten ilmestynyt Antti Vihisen esikoisdekkari Punainen prinsessa aloitti (ilmeisesti trilogiaksi suunnitellun?) Vaaran värit -sarjan ja löi pöytään melkoiset odotukset jatko-osien suhteen. Vihinen yhdisteli vallan mainiosti suomalaista tamperelaisdekkaria runsaalla fiktiolla höystettyyn lähihistorian eurooppalaiseen terrorismiin.

Kakkososa Sininen enkeli on oivallinen sekin, mutta ei ihan lunasta sille asettamiani odotuksia. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Vihiseltä lukemani kirja, olisin perin tyytyväinen, mutta nyt jäi pikkuisen ja kieltämättä vähän epäreilustikin sellainen olo, että ihan parhaimpaansa tekijä ei valitettavasti nyt yltänyt.

Tällä kertaa Tampereen krp:n komisariot Berglund ja Ruokosalmi tutkivat rikosvyyhtiä, jonka lukija alusta asti tietää jotenkin kytkeytyvän Yhdysvaltojen surullisenkuuluisiin syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuihin.

Paikallinen entinen rokkitähti Miki Davidson löytyy kotoaan siniseksi maalattuna ja perin kuolleena, puoli päätä seinälle ammuttuna. Samasta asunnosta löytyy tajuttomana ylikonstaapeli Topparin naisystävä. Onko hän epäilty vai todistaja?

Uhri on siis tamperelaisittain erittäin tunnettu henkilö. Davidsonit ovat menestyvää bisnessukua, ja perheyritys on aikoinaan liittynyt osaksi kansainvälistä suuryritystä. Miki on perheen mustalammas, kuten arvata saattaa. Perheen menneisyyteen liittyy tragedia, jota on tarkoin varjeltu julkisuudelta. Mutta liittyykö itse liiketoimiinkin jotain hämärää?

Kuka kukin lopulta on ja miten mikäkin mihinkin liittyy, selviää aikanaan, mutta kiperä vyyhti on jälleen viranomaisten selvitettävänä. Saksan kontaktejakin joudutaan hyödyntämään, ennen kuin asiat ovat jälleen järjestyksessä.

Kuten sanottu, Sininen enkeli ei ihan vedä vertoja Punaiselle prinsessalle. 1970-luvun verityöt olivat kieltämättä kiehtovampi tausta tamperelaismurhalle kuin New Yorkin kaksoistorneihin tehdyt iskut. Tosin tunnustan mielelläni, että Vihinen on onnistunut kuvaamaan tilanteen pilvenpiirtäjässä iskun aikaan todella kylmäävästi! Lämpötilan nousun ja paniikin aistii tekstin kautta vähän turhankin elävästi.

Antti Vihinen: Sininen enkeli
Into 2023. 350 s.
Äänikirjan lukija
Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia ykkösosasta.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

 


Lupaamani bonusdekkari on Arttu Tuomisen Delta-sarjan viides osa Häväistyt. En pääsääntöisesti kirjoita blogiin juttuja kirjoista, jotka olen ostanut. Olisin todennäköisesti Häväistyistäkin saanut kustantajalta arvostelukappaleen, jos olisin sitä pyytänyt, mutta kuten sanottu, en juurikaan enää pyytele luettavaa kuin aivan poikkeustapauksissa. Olemme kuitenkin tyttäreni kanssa kovia Tuomis-faneja, joten painettu kirja hankintaan aina luettavaksi.

Itsekin luin Häväistyt ihan painetussa muodossa lomamatkalla, mihin tarkoitukseen se sopikin mainiosti: helteisellä kelillä hyytävä luettava on poikaa. Sarjan edellinen osa Vaiettu oli kaikin tavoin superhyvä ja löi lukijasta ilmat pihalle, joten sen perään paluu ehkä sarjan normaalitasolle, mikä sekin on erinomainen, oli vähän armoton Häväistyille.

Pori on Tuomisen tuotannon myötä muuttunut melkoiseksi Suomen Ystadiksi, jossa ihmistä kuolee kuin meren mutaa. Sama meno jatkuu Häväistyissä, tietenkin. Joku sieppaa ja tappaa nuoria, 13-14-vuotiaita tyttöjä. Mitä enemmän asiaa tutkitaan, sitä karmeampia asioita alkaa hahmottua. Kuinka laajasta rikosvyyhdestä oikein on kyse? Miten murhaaja valikoi uhrinsa, miten houkuttelee heidät ansaan? Kuka ihan tavallisilta vaikuttavista miehistä on syyllinen?

Tuominen hallitsee oivallisesti kansainvälisen sarjamurhaajatrillerin rakenteen ja konventiot, ja ne yhdistettynä hänen oivallisiin kertojanlahjoihinsa tuottavat kelpo jännärin. Peruskuviossa vain ei ollut ihan riittävästi yllätyksellisyyttä, jotta se olisi sitä aivan timanttisinta kärkeä.

Sen sijaan nautin todella teoksen siitä puolesta, jossa pureudutaan Porin poliisin yksittäisen työntekijän siviilipuolen ongelmiin. Tällä kertaa fokuksessa on vanhempikonstaapeli Linda Toivonen, jolla on kovin hyvin netin syövereissä viihtyvä 13-vuotias Linnea-tytär… Linda on alkoholisti. Häväistyissä pureudutaan niihin tapahtumiin, jotka ovat juomisen aikanaan laukaisseet. Tutkinta nostaa pahoja asioita sielun syövereistä pintaan, ja juominen jatkuu yhä paheten. Lukuisien muiden alkoholistien tavoin Linda osaa taitavasti peitellä ongelmansa töissä, mutta yksityiselämän puolella homma alkaa lipsua pahasti. Tämän kaiken Tuominen kertoo taitavasti ja realistisesti.

Delta-sarjan seuraava osa Vapahtaja ilmestyy elokuussa.

Arttu Tuominen: Häväistyt
WSOY 2022. 396 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.


Vinkki: Sarjan voi lukea haluamassaan järjestyksessä, joskin suosittelen ilmestymisjärjestystä. Muista myös Tuomisen aiempi Muistilabyrintti-sarja!

Ostettu.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2023

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn

 


Luin Johanna Hasun esikoisromaanin Roihu miltei tuoreeltaan pari vuotta sitten ja vaikutuin psykologisen trillerin poikkeuksellisesta rakenteesta, näkökulmasta ja jännitteestä. Vaikutuksen Roihu teki muihinkin, sillä se oli yksi Tiiliskivi-palkintoehdokkaista vuonna 2021.

Hasu on koulutukseltaan musiikkipedagogi ja filosofian tohtori. Hänen väitöskirjansa käsittelee oppimisen vaikeuksia pianonsoiton opiskelussa. Esikoisromaanissa musiikin syvä tuntemus ei muistaakseni juurikaan noussut esiin, mutta Hasun toinen romaani Ei hyvä hylätyn suorastaan pursuaa musiikkia!

Jo romaanin nimi on suora lainaus Eino Leinon runosta Tuijotin tulehen kauvan, jonka Toivo Kuula sävelsi lahjaksi silloiselle morsiamelleen ja tulevalle vaimolleen Almalle. Kyseisellä teoksella on merkittävä roolinsa romaanin päähenkilön Aamoksen ja tämän ystävän ja työtoverin Jürgenin vaiheissa. Hasu on myös nimennyt romaanin luvut runon säkeillä niiden alkuperäisessä järjestyksessä.

Romaani alkaa kohtauksella vuonna 2017. Parikymmentä vuotta tiiviisti duona työskennelleet Aamos, pianisti, ja Jürgen, tähtitenori, pitävät jäähyväiskonserttinsa Ritarihuoneella. On aika lähteä eri suuntiin. Jürgen on muuttamassa ilmeisesti pysyvästi Yhdysvaltoihin, joten miesten yhteinen koti Berliinissä hajoaa.

Kaikki näyttää ulospäin siistiltä ja korrektilta, mutta Aamoksen sisällä kuohuu. Jürgen on heivannut hänet laidan yli, koska hän ei ole tarpeeksi hyvä pianisti. Laulajan ura vaatii eteenpäin menoa, eikä se Aamoksen kanssa onnistu. Aamos tietää olevansa hyvä, muttei tarpeeksi hyvä. Edessä on hyppy tuntemattomaan, ilmeisesti täysin tyhjän päälle. Työttömänä pianistina hän joutuu luopumaan Helsingin vuokra-asunnostaan ja muuttamaan maalle isovanhempiensa tyhjäksi jääneeseen taloon.

Palataan ajassa taaksepäin 1970-luvun lopulle, kun kymmenvuotiaat Aamos ja Jürgen kohtaavat maalla ja ystävystyvät. Aamos on jo käynyt pitkään soittotunneilla ja Jürgen käy jo Saksassa Tuomaskoulua, jossa koulitaan laulajienalkuja. Poikien ystävyys kestää pitkät tauot, sillä he käyvät ahkeraa kirjeenvaihtoa. Samalla Aamos oppii saksaa ja Jürgen saa vahvistusta toisen äidinkielensä käyttöön. Kesäisin he tapaavat, vuodesta toiseen.

Vähitellen poikien ja aikanaan nuorten miesten väleihin alkaa tulla myös tummia kerroksia. Kilpailuhenkisinä he kumpikin tuntevat alemmuutta, jonka yrittävät visusti salata toisiltaan. Kohtalokkaaksi kilpahenkisyys on koitua, kun Jürgen päättää voittaa pelkonsa avovedessä uimista kohtaan.

Vähitellen mukaan tulee yhä enemmän myös musiikki ja yhteinen tekeminen sen parissa. Miehet päätyvät asumaan Berliiniin Jürgenin isän omistamaan hulppeaan asuntoon ja työskentelemään yhdessä. Odotin, että miesten välille kehkeytyisi myös eroottisromanttinen suhde, mutta sellaisesta ei ole kyse.

Vähän yllättäen noin kolmanneksen kohdalla romaaniin aukeaa myös uusi taso, kun mukaan tulevat Toivo ja Alma Kuula. Saksassa Aamos innostuu tutkimaan Toivo Kuulan teoksia ja historiaa, ja tarinan lomaan alkaa tulla välähdyksiä 1900-luvun alusta. Niissä näkökulma on Alman. Tarinat huipentuvat rinnatusten ja traagisesti vuosiin 1918 ja 2018.

Hasu kuvaa musiikkimaailmaa armottomaksi taistelukentäksi, jossa nokkimisjärjestys testataan kerta toisensa jälkeen uudelleen. Milloinkaan ei voi olla tyytyväinen saavutuksiinsa, sillä aina voi kaiken tehdä paremmin, perusteellisemmin, puhtaammin, syvemmin. Kilpailu on ankaraa, eikä huipulla ole tilaa kuin harvoille. Uhraukset taiteen ja uran takia ovat valtavia, eikä mikään tosiaan riitä. Kaikki keinot tuntuvat myös olevan sallittuja.

Pidin kovasti Hasun syväluotaavasta otteesta henkilöihinsä, erityisesti Aamokseen ja Jürgeniinkin. Todelliset motiivit paljastuvat, vaikka kumpikaan ei haluaisi katsoa sisimpäänsä. Näky ei nimittäin ole kovin ylentävä. Loppuratkaisu onnistui vielä yllättämään lukijan.

Pidän myös ideasta kuljettaa historian tasoa päätarinan rinnalla, joskin tällä kertaa Kuulan pariskunnan tarina tuntui antavan lopulta melko vähän lisäsyvyyttä Aamoksen ja Jürgenin tarinaan. Sen sijaan lisäsin kyllä lukulistaani Juhani Koiviston Toivo ja Alma Kuulaa käsittelevät tietoteokset. Pariskunnan mielenkiintoisessa ja dramaattisessa tarinassa olisi eväät ihan omaksi biofiktiiviseksi romaaniksikin.

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn
Reuna 2023. 215 s.
Kansi Nunnu Halmetoja.

Arvostelukappale.


tiistai 27. kesäkuuta 2023

Karen Swan: Kesytön saari

 


Karen Swan on menestynyt brittikirjailija, jonka teoksia leimaavat ainutlaatuiset miljööt, vahva paikallisväri ja taidokas tarinankerronta.” Näin alkaa Kesytön saari -romaanin ennakkokappaleen takakannen sisältä löytyvä lyhyt kirjailijaesittely. Kirjan ahmaistuani voin todeta, että esittely osuu nappiin kahden ensimmäisen määreen osalta, mutta kolmas onkin sitten kiistanalaisempi.

Kesyttömän saaren miljöö on kiistämättä kiehtovimpia, mihin olen pitkiin aikoihin kirjojen sivuilla törmännyt. Romaanin kesytön saari on Ulko-Hebridien uloimpiin osiin eli St. Kildan saariin kuuluva Hirta, jonka kolmekymmentä kuusi asukasta Ison-Britannian hallitus evakuoi vuoden 1930 kesällä mantereelle näiden omasta pyynnöstä. Kannattaa ehdottomasti kurkata, mitä tietoa tästä karusta maailman laidalla sijaitsevasta saariryhmästä internet kertoo. Kurkata voi joko ennen kirjaan tarttumista, kirjaa lukiessaan tai loppuun päästyään, mutta kurkata kannattaa.

Saari ja sen asukkaiden arki ja kohtalo ovat siis kiehtovaa faktaa, johon kirjailija Karen Swan on perehtynyt huolella ja jonka hän on onnistuneesti siirtänyt romaaninsa sivuille. Mutta kuten kirjailija itsekin teoksensa loppusanoissa toteaa, romaanihenkilöt ja heille tapahtuvat henkilökohtaiset asiat ovat silkkaa mielikuvitusta.

Kesytön saari sijoittuu ajallisesti saarelaisten elämän kohtalonkesään 1930. Saaren asukkaat olivat siis yhdessä tehneet anomuksen Iso-Britannian hallitukselle, että heidät siirrettäisiin pois saarelta, jolla hengissä selviämisen mahdollisuudet olivat käyneet yhä hankalammiksi. Asukkaiden päätös ei ollut yksimielinen, mutta enemmistön päätös kuitenkin. Harva heistä uskoi, että hallitus suostuisi pyyntöön, koska kaikki aiemmat saarelaisten anomukset elinolojen parantamisesta olivat kaikuneet kuuroille korville.

Saaret kuuluivat yksityiselle maanomistajalle, jonka torppareita saaren asukkaat olivat. Yhdyshenkilönä saarelaisten ja kartanonisännän välillä toimi kasööriksi nimitetty herra Mathieson, joka toi keväällä ja syksyllä saarelaisille välttämättömyystarvikkeita samalla kun keräsi näiltä maanvuokran. Saarelle poikkesi myös satunnaisesti erilaisia aluksia, joiden miehistön ja matkustajien avulla saatiin tarvikkeita ja uutisia maailmalta.

Romaanin päähenkilö on nuori nainen Effie Gilles, joka elättää itsensä ja vanhan isänsä tekemällä miesten töitä eli pyydystämällä lintuja kiipeilemällä saaren kalliojyrkänteillä. Miehet sulattavat Effien toimia vain vaivoin, mutta eivät voi häntä estääkään. Effie on taitava, kenties koko saaren taitavin linnustaja. Lisäksi hänellä on uskomattomat laajat perusteelliset tiedot saarten linnuista.

Juuri ennen kuin evakuointipäätös tulee saarelaisten tietoon, saarelle tulee vieraita. Dumfriesin jaarli ja tämän poika lordi Sholto ovat tulleet kasöörin opastamina tutustumaan saaren upeaan linnustoon. Jaarlilla on kotonaan harvinaisen laaja linnunmunakokoelma, joka kaipaa muutamia täydennyksiä Hirtan saarelta. Saarelaiset tarjoavat mielellään palveluksiaan tämänkaltaisille vieraille, koska se on mainio tapa ansaita kaivattua ylimääräistä rahaa. Effietä tosin kaihertaa napata munia lintujen pesistä vain, jotta rikas mies saisi ne kokoelmiinsa.

Kun miesten vaatteisiin pukeutuneen Effien ja nuoren komean lordi Sholton katseet ensimmäisen kerran kohtaavat, lukija jo tietää melkoisen määrän tulevista juonenkäänteistä. Sosiaalisesti nuoret ovat mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta sydän sanoo jotain ihan muuta. Kuten kunnon romanttisessa viihteessä kuuluu, on onnellisen lopun edessä lukuisia ylikäymättömiltä vaikuttavia esteitä.

Effie on pitänyt itseään immuunina tunteille, joita nuori mies hänen mielessään ja kehossaan nostattaa, eikä hän ole voinut kuvitellakaan, että eräällä hyvin vastenmielisellä miehellä on ollut tiettyjä ajatuksia hänestä. Dramaattisia käänteitä ja epätoivoisia hetkiä on siis luvassa. Joissakin kohdissa Swan oikaisee mutkat luvattomankin suoriksi, mutta tarina etenee niiden avulla toki sutjakkaammin.

Romanttisen juonikuvion rinnalla kulkee ohuehko rikosjuonikuvio, sillä kasööri Mathieson katoaa saarelaisten evakuoinnin yhteydessä. Effiellä on mitä ilmeisimmin jotain tekemistä tapauksen kanssa, mutta Swan pitää lukijan epätietoisena yksityiskohdista ihan loppuun asti.

Kuten sanottu, tarina itsessään on verrattain kliseinen ja romanttisen viihteen kuvastoon nojautuvia peruskuvioita toistava. Henkilökuvauksessakaan Swan ei varsinaisesti loista, vaan ihmiset jäävät Effietä myöden melko ohuiksi. Romaanin paras anti on kiistämättä sen verrattoman mielenkiintoinen miljöö ja ajankuva, joka saa suorastaan huutamaan lisätietoa aiheesta.

Hieman yllätyin loppuun päästessäni, kun tajusin, että kyseessä on todellakin sarjan aloitusosa, jonka lopussa on melkoinen koukku. Seuraavaa osaa siis päätyy väkisinkin odottamaan kiihkeästi. Ideana on ilmeisesti, että sarjassa kerrotaan kunkin saarella asuneen nuoren naimaikäisen naisen eli Effien ikätoverien ja kasvinkumppanien tarinat, eli päähenkilöt vaihtuvat romaanista toiseen. Ilmeisen suosittu kaava tämäkin nykyromaaniviihteessä.

Karen Swan: Kesytön saari (The Last Summer)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Otava 2023. 477 s.
Äänikirjan lukija Eija Ahvo.

Ennakkokappale.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2023

Jaana Lietzén: Rivienväliäitejä

 


”Sitten ajattelen vielä, että minä kirjoittaisin kirjan, ja jonain päivänä joku lukisi kirjaani ja joku analysoisi kirjani minäkertojaa ja luulisi analysoivansa minua. Mutta minä olen muualla, eivätkä sanat tavoittaisi minua, sillä minä luistan sanoja, niin kuin kirppupelin nappulat karkaavat isoa nappulaa pehmeällä viltillä. Eikä minua voi tavoittaa, sillä siellä, missä minä olen, ei sanoja tarvita.”

Näihin sanoihin päättyy Jaana Lietzénin autofiktiivinen pienoisromaani Rivienväliäitejä. Lietzén tavoittaa täsmällisesti hankaluuden, jonka kanssa autofiktion lukija joutuu kamppailemaan. Mikä kerrotussa on ’totta’, mikä fiktiota? Erityisen kovaksi lukijan mentaalinen paini muuttuu, kun kirjoittaja on tuttu ihminen. Missä kohdassa lukeminen muuttuu tirkistelyksi? Milloin on syytä tai lupa pöyristyä lukemastaan?

Yleensä pystyn ainakin omasta mielestäni lukemaan autofiktiivisiä teoksia silkkana fiktiona ja kaunokirjallisuutena, mutta on pakko tunnustaa, että Rivienväliäitien kohdalla homma ei hoitunut ihan niin helposti. Olemme nimittäin Jaana Lietzénin kanssa ainakin tuttavia. Olemme miltei samanikäisiä, käyneet samat koulut sekä opinnot ja olemme kollegoja, vaikkakin eri työnantajien palveluksessa. Moikkailemme toisiamme kaupungilla, ainakin kesäisin torilla.

Otin Rivienväliäitejä mielihyvin luettavakseni, sillä olen lukenut Lietzénin tekstejä aiemminkin. Hän on ollut mukana paikallisessa kirjoittajaryhmässä, joka kymmenisen vuotta sitten julkaisi kaksi novelliantologiaa omakustanteina. Moralla murhaa mukavasti ja Rakkaudella sinun – kuolema -nimiset antologiat pitävät sisällään jännitys- ja rikosnovelleja, ja olen kummankin kirjan arviossani pitänyt erityisesti Lietzénin (silloin vielä nimellä Laakso) napakoista, puhuttelevista teksteistä. Pidin myös muutama vuosi sitten Salon Seudun Sanomissa ilmestyneistä Saloon liittyvistä raapaleista, joita Lietzén sai lehden sivuille useita.

Napakka tyyli ja sujuva, ilmaisuvoimainen ja täsmällinen kieli leimaavat osaltaan myös Lietzénin esikoisromaania. Se on 145-sivuinen pienoisromaani, joka jakautuu miltei neljäänkymmeneen lyhyeen lukuun. Jaana-niminen minäkertoja saa lähetteen terapeutille. Osa luvuista alkaa terapeutin vastaanotolla terapeutin kysymyksestä tai Jaanan omasta keskustelunavauksesta. Usein auki keriytyy jokin muisto lapsuudesta, isän kuolemasta, kun Jaana oli vain kolmivuotias, sen jälkeisistä vuosista mummun ja papan hoivissa tai kapinallisesta ja rajattomasta teini-iästä. Muistot kurottavat myös tarinoihin menneistä sukupolvista.

”Kieli on ihmisenä olemisen työkalu. Ilman kieltä on vaikeaa ellei mahdotonta päästä aitoon yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Ilman sanoja on mahdotonta puhua tunteistaan. Sanoilla naulataan suhteita.”

Terapiakäyntien lomassa elämässä tapahtuu muuta. Iäkäs ja dementoitunut äiti päätyy ensin sairaalan osastolle, häntä ollaan sieltä jo kotiuttamassakin ’reipaskuntoisena’, mutta sitten onneksi avautuu paikka hoivakodista, myöhemmin toisesta. Koronarajoitukset tuovat omat absurdit piirteensä äidin viimeisiin kuukausiin. Vierailuaikoja rajataan tiukasti ja suojavarusteita käytetään suorastaan vainoharhaisen tarkasti, ainakin osittain. Samaan aikaan äiti liukuu yhä kauemmas, tavoittamattomiin. Kontaktin saamisessa ei ainakaan auta, että kuulolaite ensin hajoaa, sitten katoaa, samoin silmälasit.

”Suurin osa elämästä on odottamista, joten kärsivällisyys on hyvästä. Jos kärsimys jalostaa, onko kärsivällisyys sen sivutuote? Voisiko saada jostain lisää kärsivällisyyttä ilman kärsimyksen kirkkainta kruunua? Parkkipaikalla sytytin tupakan edellisen tupakan kekäleestä ja minulla oli ikävä äitiä.”

Toinen vähintään yhtä kuormittava pitkä tapahtumasarja liittyy Jaanan uuteen suhteeseen ja avioliittoon. Aviomiehen entinen vaimo käyttäytyy suoraan sanoen kammottavasti ja yrittää kaikin keinoin pilata ex-miehensä uuden elämän, osin siinä onnistuenkin saadessaan pariskunnan aikuiset lapset kääntymään isäänsä ja tämän uutta vaimoa vastaan. Anopin kanssakaan ei ole ihan mutkatonta. Terapialle siis tosiaan on tarvetta!

”Rakkautta on hankala annostella sopivaa määrää. Ainakin niin, että molemmat osapuolet, sekä antaja että saaja, kokisivat annoksen sopivaksi. --- Kysyntä ja tarjonta eivät rakkauden kohdalla mitenkään itsestään selvästi kohtaa, ja aika usein tarve on tarjontaa suurempi. Kunnes sitten jossain vaiheessa kypsyy tyytymään siihen, mitä on saatavissa, mutta se täytyy oppia.”

Kuten tähän tekstiini lainaamista sitaateistakin näkee, Rivienväliäideissä on paljon pohdintaa. Kuka olen, millainen olen ja miksi? Miksi käyttäydyn ja tunnen näin tai noin? Millaisena muut minut näkevät? Kuinka kaukaa sukupolvien historiasta jotkut piirteeni tai ominaisuuteni ovat peräisin? Millaisia sukuni naiset olivat ja millainen heidän elämänsä?

Rivienväliäitien takakannessa sanotaan, että jos antaa kirjan imaista mukaansa, voi löytää itsensä kirjan rivien välistä. Minulle kävi näin. Luin kirjan ensin yhteen menoon ahmaisten sen kokonaisena. Liikutuin, erityisesti muistisairaan äidin kohtaamisten ja kohtaamattomuuksien kuvaukset menivät ihon alle, samoin lähes absurdeiksi kääntyvät tilanteet hoivakodissa juuri ennen äidin kuolemaa ja sen jälkeen. On valitettavan helppoa ajatella, että ainakaan niissä kohdin ei ole kovinkaan leveälti fiktiopensselillä maalailtu.

Sulattelin lukemaani pari viikkoa, ja luin kirjan sitten vähän rauhallisemmin uudelleen. Se kestäisi vielä uusiakin lukukertoja. Jos voisin kohdata romaanin Jaanan, sanoisin hänelle: ”Sinä olet hyvä juuri tuollaisena, sinä riität. Katso, mitä kaikkea hyvää ja kaunista elämä antaa meille kaikille, myös sinulle.”

Kirjoittaja Jaana Lietzénille sanon: ”Uusi romaani ainakin hautumaan, mieluiten tulille!”

Jaana Lietzén: Rivienväliäitejä
BoD 2023. 145 s.
Kannen kuva Jaana Lietzén.

Arvostelukappale.

perjantai 9. kesäkuuta 2023

Staffan Bruun: Viini palaa

 


Suomenruotsalaisen toimittaja-kirjailija Staffan Bruunin Burt Kobbat -sarjaan ilmestyi juuri yhdestoista osa Viini palaa. Aloitusosa Club Domina on vuodelta 1992 ja edellisen osan Murhastudio ilmestymisestä on vierähtänyt yhdeksän vuotta. Olen lukenut sarjaa 90-luvulta alkaen, mutta en kaikkia osia.

Päähenkilö Burt Kobbat on toimittaja, jonka uutisnenä tuntuu puolivahingossa nappaavan rikollisuudelta haiskahtavia juttuja. Burt on häikäilemättömän omahyväinen omaneduntavoittelija, mutta aina lopulta kuitenkin omatunto alkaa sen verran kolkuttaa, että ihan pahisten puolelle ei kuitenkaan lipsahdeta. Juonikuviot ovat absurdeja, ja Bruun irvailee avoimesti ajan ilmiöille. Tyylilaji on siis jonkinlaista parodian ja mustan komedian yhdistelmää jännitysjuonella maustettuna. Parhaat osat ovat olleet riemastuttavia lukukokemuksia, mutta sarja on ollut vähän epätasainen.

Valitettavasti pitkän tauon jälkeinen kohtaaminen Burtin kanssa ei ollut ihan niin riemastuttava kokemus kuin olin toivonut. Jotenkin on puhti Burtista poissa, eikä hän kannen lupauksesta huolimatta ole lainkaan liekeissä. Viini palaa sijoittuu jonnekin epämääräiseen lähitulevaisuuden Suomeen, eli tyylilajikoktailissa on mukana vielä kunnon kauhallinen dystopiaa.

Bruun käyttää ihan liian paljon aikaa tarinan maailman selittämiseen, ja se kyllä puuduttaa. Mielenkiinto ei oikein tahdo pysyä vireillä, vaikka monenlaista kommellustakin tapahtuu. Murhakin lopulta saadaan ja sen tekijöiksi tukku ehdokkaita, mutta tunnelma ei silti lähde kunnolla nousuun missään vaiheessa. Kun kutakin epäiltyä tutkitaan tarkemmin, monenlaista hämäräpuuhaa paljastuu kulisseista, mutta tappaja motiiveineen jää hämärän peittoon ihan loppusivuille asti.

Burt Kobbat viettää rauhallista poikamieselämää. Työrintamalla on kohtuullisen lokoisaa, sillä hänellä on Ylellä vakituinen television keskusteluohjelma, jossa suorassa lähetyksessä keskustellaan päivänpolttavista kiistakysymyksistä. Ohjelman tavaramerkkinä on, että siihen kutsutaan ennakkoluulottomasti erilaisten ääriryhmien edustajia.

Ohjelmaan, jonka teemana on ”Uhkaavatko ääriliikkeet demokratiaa?” on kutsuttu iloisenkirjava keskustelujoukko. Mukana on Inkoosta maatilan ostanut italialainen viininviljelijä Luigi Bacerotti, jonka viiniköynnöspellolle SMS eli Suomalainen Maa Suomalaisille -ryhmä on tehnyt iskun. SMS:n pääsihteeri Taavi Sotamaa on yksi keskustelijoista, samoin ilmastoliikkeen Bella Ranta sekä antivaxxareiden ja eläinaktivistien yhteinen puheenjohtaja Antero Ahl.

Kun kiivassävyinen keskusteluohjelma on päättynyt ja lämpiössä tarjotut virvokkeet nautittu, löytyy Ylen tiloista ruumis. Turvamiehenä esiintynyt mies on lyöty kuoliaaksi. Liittyykö murha jotenkin aselastiin, jonka poliisi takavarikoi ahvenanmaalaisen rekkakuskin aurinkorasvalastin seasta? Ovatko ääriryhmät Suomessa aseistautumassa? Miten Supo liittyy kuvioon?

Rekkalastilliset kondomeita ja aurinkovoiteita seikkailevat epäonnisesti sinne tänne, italialaisen maanviljelijän pinna palaa herkästi, ääriliikkeiden äkkiväärät toimet aiheuttavat koomisia tilanteita ja koronakin nostaa päätään. Rokotteista kieltäytyneet eristetään tehokkaasti ja kuuliaiset kansalaiset jonottavat kymmenettä rokoteannostaan. Jäähattubisnes kukoistaa, mutta saunominen on ankarasti kiellettyä ja tavallinen kopiopaperiarkki maksaa mustassa pörssissä kaksi euroa.

Huumori on vaikea laji, kuten olen monesti ennenkin todennut. Jos kirjailijan ja lukijan huumorintajut eivät kohtaa, ei asialle oikein voi tehdä mitään. Minulle ei nyt Bruunin huumori oikein kolahtanut, valitettavasti. Burtista on tullut liian sisäsiisti!

 

Staffan Bruun: Viini palaa (Vinet Brinner)
Suom. Meri Kuula-Bruun.
CrimeTime 2023. 320 s.
Äänikirjan lukija Panu Kangas.


Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.




keskiviikko 7. kesäkuuta 2023

Rake Tähtinen: Saari - Miska Marian tarina

 


Rake Tähtisen Petäjämäki-dekkarisarjan kymmenes osa Menneisyyden arvet ilmestyy tämän vuoden syyskuussa. Ensimmäinen osa Musta joulu on julkaistu jo vuonna 2008, ja sen jälkeen kirjoja on tullut vähän epätasaiseen tahtiin välillä tiheästi, välillä vähän harvemmin. Teosten esittelyjen perusteella sarja sijoittuu tiukasti Uuteenkaupunkiin ja sen keskiössä ovat rikoskomisario Petri Petäjämäki ja rikosylikonstaapeli Laatikainen.

En ole ainuttakaan Petäjämäki-dekkaria vielä lukenut, vaikka kirjailijan nimi on tuttu monista yhteyksistä. Tänä vuonna sarjaan on ilmestynyt eräänlainen etäinen spin off -osa eli jännitysromaani Saari, jonka alaotsikko on Miska Marian tarina. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Uuteenkaupunkiin vuoden 1986 kevääseen, joka omassa elämässäni oli hyvin merkityksellinen ja jäi Tšhernobylin ydinvoimalaonnettomuuden takia hyvin muistiin.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että tarinassa vilahtaa sivuosassa teini-ikäinen Petri Petäjämäki. Kiitän tästä maininnasta, sillä Petäjämäki-dekkareita lukemattomana silmänisku olisi todennäköisesti mennyt minulta kokonaan ohi. Se on mukava bonus sarjaa lukeneille, mutta ei mitenkään haittaa, vaikka sitä ei merkille panisikaan.

En luokittelisi Saarta varsinaiseksi dekkariksi, vaan pikemminkin on kyse romaanista, jossa tapahtuu rikoksia. Niitä kyllä poliisi ratkookin ja sitä seurataan, mutta näkökulma on pääosin alaotsikon mukaisesti Miska Marian, joka tahtomattaan ja tietämättään joutuu mukaan tapahtumaketjuun, jossa useampi ihminen menettää henkensä. Ote on vahvan psykologinen jonkinlaisella kauhuelementillä höystettynä.

16-vuotias Miska Maria asuu Rauhansalmi-nimisessä lastenkodissa. Tähtinen kuvaa lastenkotiarkea realistisesti tavalla, joka toi mieleeni aikoinaan lukemani Taru Väyrysen Kissan kuolema -romaanin. Koko laitoksessa tuntuu olevan vain yksi työntekijä, Sinikka, joka aidosti välittää lapsista ja nuorista. Tähtinen on monipuolisen työuransa aikana työskennellyt useita vuosia lastensuojelun erityisyksikössä, joten hän tuntee miljöön ja soveltanut tietämystään erinomaisesti.

Miska Maria ei varsinaisesti viihdy lastenkodissa tai koulun tarkkisluokalla, mutta ei hän silti kovin kapinallinen nuori ole. Lastenkodin sääntöjä hän kyllä venyttää ja testaa yhä ahkerammin työntekijöiden auktoriteettia. Hänen taustansa ei ole kaksinen. Isä on häipynyt kuvioista jo varhain, ja äidin viimeinen poikaystävä koitui tämän kohtaloksi.

Kymmenvuotias Miska Maria joutui katsomaan vierestä, kun mies pahoinpiteli äidin hengiltä. Pikkusisko Tuulia oli kuollut jo aikaisemmin onnettomuudessa, jota Miska Maria pitää omana syynään. Nyt Tuulia on alkanut ilmestyä Miska Marialle ja kommentoida tämän tekemisiä.

Yhtenä iltana Miska Maria poikkeaa Kumputien Grillikioskilla, jossa Kennet Sjögren on työvuorossa. Tyttö kiinnittää Kennetin huomion, ja kun he seuraavan kerran törmäävät toisiinsa kadulla, hän heittäytyy juttusille tytön kanssa. Miska Maria kuuluu porukkaan, jonka ytimenä on Blue Balls -niminen aloitteleva rokkibändi, ja taitavasti kitaraa käsittelevä Kennet värvätään pian mukaan. Petri eli Petsku Petäjämäki on tämän yhtyeen kosketinsoittaja.

Miska Maria ihastuu Kennetiin, joka käyttäytyy aikuismaisesti ja herrasmiesmäisesti, toisin kuin Masu, Blue Ballsin epävirallinen johtohahmo, joka kuvittelee Miska Marian kuuluvan itselleen. Tyttö ei voisi villeimmissä unissaankaan uskoa, että Kennet on hankkinut rahat uuteen vahvistinsettiinsä kammottavalla tavalla tappamalla vanhan miehen tämän omalla paistinpannulla ja ryöväämällä sitten tämän säästöt patjan alta.

Tappo on poliisillekin täydellinen mysteeri. Kuka erakkomaisesti eläneen miehen on voinut tappaa ja miksi? Ainoatakaan johtolankaa ei ole seurattavaksi, jos ei sitten lasketa sitä, että Kennet Sjögrenin on nähty kävelevän miehen asuinkadulla oletetun tapahtuma-ajan tienoilla. Siihen tapausta tutkiva rikosylikonstaapeli Ahola tuntuu takertuvan kuin terrieri.

Tarina etenee verkkaisesti. Tähtinen herkuttelee nostalgisilla yksityiskohdilla, ja romaani on todellinen sukellus 1980-luvun nuorison elämäntapaan. Kieltämättä nautin siitä kovasti, joten varsinaisen juonen hitaahko tiivistyminen ei haitannut yhtään.

Erinäisten käänteiden ja vielä toisen Kennetin raa’asti toteuttaman surmatyön jälkeen Miska Maria ja Kennet päätyvät Uudenkaupungin edustalla sijaitsevalle Iso-Haiduksen saarelle, joka sijaitsee noin kilometrin päässä rannikolta. Saari on romaanin tapahtuma-aikaan autio, mutta sillä sijaitseva maatila kuuluu Kennetin suvulle, joten nuorukainen tuntee paikan ja voi sinne huoleti asettua.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä painostavammaksi tunnelma muuttuu. Nuorten valmistellessa saareen lähtöä tekisi mieli huutaa Miska Marialle: ”Älä mene!” Kun ratkaisevat käänteet ovat käsillä, on paikoin vaikea pitää katseensa riveillä eikä päästää sitä harhailemaan seuraaville sivuille. Lopun ratkaisut onnistuvat yllättämään ja ovat karmivuudessaan supertehokkaita.

Rake Tähtinen: Saari – Miska Marian tarina
Rake Product 2023. 341 s.


Arvostelukappale.




maanantai 5. kesäkuuta 2023

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

 


Matti Yrjänä Joensuun kymmenes jännitysromaani rikkoo, ylittää ja ohittaa kirjallisuudenlajien välille vakiintuneita rajoja. Harjunpää ja rakkauden nälkä on koskettava kertomus Suomesta, suomalaisista: poliiseista, jotka päivittäin kohtaavat työssään ’tavallisen’ elämän nurjan puolen, rikollisista, jotka eivät aina edes tajua olevansa rikollisia. Joensuun kuvaamassa arkipäivän Suomessa harmaan sävyjä on paljon. Romaanin sädehtivä suomen kieli kantaa tarinan ahdistuksen ja yksilön murtumisen yli.”

Näin perusteli Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkintoraati eli Risto Hannula, Tiina Rilanne ja Kyösti Salovaara vuoden 1994 Johtolanka-voittajan valintaa. Olen valmis allekirjoittamaan joka sanan. Harjunpää ja rakkauden nälkä ei ole menettänyt kolmessakymmenessä vuodessa hitustakaan tehostaan, oikeastaan päinvastoin. Kyseessä on aito klassikko.

Matti Yrjänä Joensuu on melkoinen tekijä suomalaisella dekkarikentällä. Häntä on melkoisen vaikea lyödä laudalta. Sen todistaa Vuoden johtolanka -voittajien listakin, jolla Joensuun nimi on peräti kolmesti noin kymmenen vuoden välein. Kaikkien aikojen ensimmäinen Johtolanka myönnettiin dekkarille Harjunpää ja heimolaiset vuonna 1985, ja vuonna 2004 Harjunpää ja pahan pappi vei palkinnon. Vastaavaan suoritukseen ei ole pystynyt kukaan muu.

Tosin ajat ja dekkarikenttä ovat 2000-luvun alkuvuosista mullistuneet niin, että palkintoraadit saavat luettavakseen huomattavasti laajemman ja laadukkaamman valikoiman dekkareita kuin vielä kaksikymmentä vuotta sitten. Samalle kirjailijalle voiton napsahtaminen toistamiseen alkaa olla taakse jäänyttä aikaa, vaikka ei toki mahdotonta.

Oma suhteeni Matti Yrjänä Joensuun tuotantoon on ollut aavistuksen torjuva. Kun aikoinani innostuin lukemaan kotimaisia aikuisten dekkareita, Joensuu tuntui edustavan jotain vanhanaikaista ja kirjat itseäni vanhemmille miehille suunnatuilta. Aloitin takaperoisesti kuuntelemalla äänikirjoina (kirjastosta cd-levyinä lainasin!) hänen viimeisiksi jääneet 2000-luvun puolella ilmestyneet kirjansa Harjunpää ja pahan pappi ja Harjunpää ja rautahuone. Ne ovat tunnelmaltaan vielä monta astetta synkempiä kuin niitä edeltänyt nyt kuuntelemani Harjunpää ja rakkauden nälkä. Kaikkien henkilöiden elämässä tuntuu tapahtuvan yhä kauheampia asioita ja he joutuvat yhä epätoivoisempiin tilanteisiin, jotka purkautuvat väkivaltana.

Laskujeni mukaan Harjunpää-sarjassa on kaikkiaan yksitoista osaa. En edelleenkään ole lukenut niistä kaikkia, mutta kaikista lukemistani olen vähintään pitänyt, suurimmasta osasta vaikuttunut. Esimerkiksi vuonna 1985 ilmestynyt Harjunpää ja rakkauden lait, joka kertoo romanssihuijarista, on täysin ajankohtainen ja hieno tarina edelleen. Klassikko sekin siis.

Harjunpää-sarjan nimihenkilö on Helsingin rikospoliisissa työskentelevä konstaapeli Timo Harjunpää. Rakkauden nälkä -romaanissa eletään 1990-luvun alkua ja poliisissa tehdään suuria organisatorisia myllerryksiä, joiden laineet keikuttavat ihan rivitutkijoidenkin arkea. Kaikesta resurssista on huutava pula, ja jokainen työntekijä joutuu elämään epävarmuudessa. Onko edessä siirto muihin tehtäviin? Onko ylipäätään enää työpaikkaa? Mitä ylemmäs hierarkiassa mennään, sitä kovemmin panoksin peliä pelataan. Yksittäisen rivityöntekijän uhraaminen omaa etua tavoitellessa tuntuu vähäpätöiseltä haitalta.

Harjunpää ja hänen tutkijaparinsa Onerva kuvataan kirjoissa hyvin inhimillisesti. Virkamiehinä he yrittävät toimia sääntöjen mukaan ja ihmisinä oikeudenmukaisesti. Monesti nämä arvot ovat hämmentävästi ristiriidassa. Joensuu kuvaa poliisityötä realistisesti. Resurssipaineet näkyvät myös rikostutkinnassa, ja tiimillä on jatkuvasti useita rikoksia tutkittavanaan, ei vain se yksi, joka kannattelee kirjan juonta.

Timo Harjunpää asuu perheineen Kirkkonummella. Yövuoron jälkeen mies nukkuu saunan lauteiden alle sijoitetulla patjalla korvatulpat korvissaan. Perheen ja erityisesti Timon elämä on mullistunut, kun kollegat ovat eräänä iltana tuoneet pihaan vanhan miehen, joka sanoo olevansa Timo Harjunpään isä. Miesten yhteys on katkennut parikymmentä vuotta sitten, ja nyt isä on huonossa kunnossa. Voiko katkenneet välit vielä korjata? Miksi isä ei ole halunnut tavata poikaansa vuosikymmeniin?

On raastavaa lukea, miten Harjunpää yrittää tavoittaa sosiaalityöntekijöitä hoitaakseen ilmeisesti ainakin muistisairaan isänsä asioita. Hyvinvointivaltion suojaverkoissa on jo kolmekymmentä vuotta sitten ollut ammottavia aukkoja.

Rakkauden nälän toinen tärkeä henkilö Tipi, erikoinen nuori kaveri, jonka perheessä rikollisuus on itsestään selvä elämäntapa ainakin jo toisessa polvessa. Edesmennyt isä on elättänyt perheen erilaisilla ryöstöillä, ja nyt veljekset yrittävät jatkaa samalla polulla. Työn alla on Viinaseksi nimetty suuri pankkiryöstö, jonka pitäisi turvata perheen toimeentulo vuosiksi. Tipi on sisarussarjan nuorin, ja nykylukijan silmin nähtynä hänellä on monenlaisia neurologisia oireita ja ominaisuuksia, jotka selittävät hänen käytöstään. Joensuu lisää pakkaan vielä nipun lapsuudessa koettuja traumoja.

Tipi rakastaa naisia. Omituisen ulkonäkönsä ja olemattomien sosiaalisten taitojensa takia hänellä ei ole koskaan ollut minkäänlaista kosketusta vastakkaiseen sukupuoleen muuten kuin kieltämättä vilkkaassa mielikuvituksessaan. Hän on kuitenkin todella taitava lukkojen kanssa. Mikään normaali lukko ei ole hänelle esteenä ja varmuusketju on vain hidaste. Helsingin poliisi on saanut jo useita ilmoituksia miehestä, joka on tunkeutunut yöllä asuntoihin ja kosketellut omissa sängyissään nukkuvia naisia. Kun asukas on havahtunut, on tunkeutuja häipynyt liukkaasti paikalta.

Lukija tietää, että Tipi kulkee esteittä monien sellaistenkin naisten asunnoissa, jotka joko eivät tiedä asiasta mitään tai jotka epäilevät omaa mielenterveyttään. Poliisi on alkuun epäileväinen, sitten voimaton. Miten napata mies, josta ei ole edes kunnon tuntomerkkejä?

Kenen tahansa pahimpia painajaisia lienee joutua ahdistelun kohteeksi omassa kodissaan, kun kuvittelee olevansa täysin turvassa. Ei paljoa lohduta, että ainakin pääsääntöisesti tunkeilijalla on vain hyvä tarkoitus. Tipi ainakin omasta mielestään vilpittömästi rakastaa naisia, joita käy öisin hyväilemässä.

Kuten arvata saattaa, kuviot lähtevät eskaloitumaan eri suunnilla kohti katastrofia. Sitä ennen on kuitenkin päädytty Tipin matkassa lukuisiin asuntoihin. Loppuratkaisut ovat hyvin tyypillisiä Joensuulle, joten dekkarigenrelle ominaista hyvä voittaa ja paha saa palkkansa -tyyppistä loppua siis kannata odottaa. Tässäkin suhteessa Joensuun teokset ovat ennemminkin romaaneja, joissa tapahtuu rikoksia ja on mukana poliisityön kuvausta.

Harjunpää ja rakkauden nälkä on oikea runsaudensarvi analysoitavaksi. Tunnelmaltaan se on mustahko, sillä juuri kenelläkään henkilöistä ei näytä olevan edessään mitään hyvää. Jonkinlainen yleinen ankeus ja apeus värittää tarinaa. Huumoria tai leppoisia hetkiä on turha etsiä, niitä ei ole. Mukana on runsaasti yhteiskunnallista ja sosiaalista pohdintaa ja kommentointia, mutta se on kaikki kirjoitettu sisään tarinaan. Mitään saarnaa tai opettavuutta ei kerronnassa ole. Lukija joutuu tekemään tulkintansa itse, mutta kirjailijan tekemä viitoitus on kyllä selkeä.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä
Otava 1993.
Äänikirjan lukija Jarmo Mäkinen.


Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.



Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset