”Sitten ajattelen vielä, että minä kirjoittaisin kirjan,
ja jonain päivänä joku lukisi kirjaani ja joku analysoisi kirjani minäkertojaa
ja luulisi analysoivansa minua. Mutta minä olen muualla, eivätkä sanat
tavoittaisi minua, sillä minä luistan sanoja, niin kuin kirppupelin nappulat
karkaavat isoa nappulaa pehmeällä viltillä. Eikä minua voi tavoittaa, sillä siellä,
missä minä olen, ei sanoja tarvita.”
Näihin sanoihin päättyy Jaana Lietzénin autofiktiivinen
pienoisromaani Rivienväliäitejä. Lietzén tavoittaa täsmällisesti hankaluuden,
jonka kanssa autofiktion lukija joutuu kamppailemaan. Mikä kerrotussa on ’totta’,
mikä fiktiota? Erityisen kovaksi lukijan mentaalinen paini muuttuu, kun
kirjoittaja on tuttu ihminen. Missä kohdassa lukeminen muuttuu tirkistelyksi?
Milloin on syytä tai lupa pöyristyä lukemastaan?
Yleensä pystyn ainakin omasta mielestäni lukemaan
autofiktiivisiä teoksia silkkana fiktiona ja kaunokirjallisuutena, mutta on
pakko tunnustaa, että Rivienväliäitien kohdalla homma ei hoitunut ihan
niin helposti. Olemme nimittäin Jaana Lietzénin kanssa ainakin tuttavia. Olemme
miltei samanikäisiä, käyneet samat koulut sekä opinnot ja olemme kollegoja,
vaikkakin eri työnantajien palveluksessa. Moikkailemme toisiamme kaupungilla, ainakin
kesäisin torilla.
Otin Rivienväliäitejä mielihyvin luettavakseni, sillä
olen lukenut Lietzénin tekstejä aiemminkin. Hän on ollut mukana paikallisessa
kirjoittajaryhmässä, joka kymmenisen vuotta sitten julkaisi kaksi novelliantologiaa
omakustanteina. Moralla murhaa mukavasti ja Rakkaudella sinun –
kuolema -nimiset antologiat pitävät sisällään jännitys- ja rikosnovelleja,
ja olen kummankin kirjan arviossani pitänyt erityisesti Lietzénin (silloin
vielä nimellä Laakso) napakoista, puhuttelevista teksteistä. Pidin myös muutama
vuosi sitten Salon Seudun Sanomissa ilmestyneistä Saloon liittyvistä
raapaleista, joita Lietzén sai lehden sivuille useita.
Napakka tyyli ja sujuva, ilmaisuvoimainen ja täsmällinen
kieli leimaavat osaltaan myös Lietzénin esikoisromaania. Se on 145-sivuinen pienoisromaani,
joka jakautuu miltei neljäänkymmeneen lyhyeen lukuun. Jaana-niminen minäkertoja
saa lähetteen terapeutille. Osa luvuista alkaa terapeutin vastaanotolla
terapeutin kysymyksestä tai Jaanan omasta keskustelunavauksesta. Usein auki keriytyy
jokin muisto lapsuudesta, isän kuolemasta, kun Jaana oli vain kolmivuotias, sen
jälkeisistä vuosista mummun ja papan hoivissa tai kapinallisesta ja rajattomasta
teini-iästä. Muistot kurottavat myös tarinoihin menneistä sukupolvista.
”Kieli on ihmisenä olemisen työkalu. Ilman kieltä on
vaikeaa ellei mahdotonta päästä aitoon yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Ilman
sanoja on mahdotonta puhua tunteistaan. Sanoilla naulataan suhteita.”
Terapiakäyntien lomassa elämässä tapahtuu muuta. Iäkäs ja
dementoitunut äiti päätyy ensin sairaalan osastolle, häntä ollaan sieltä jo kotiuttamassakin
’reipaskuntoisena’, mutta sitten onneksi avautuu paikka hoivakodista, myöhemmin
toisesta. Koronarajoitukset tuovat omat absurdit piirteensä äidin viimeisiin
kuukausiin. Vierailuaikoja rajataan tiukasti ja suojavarusteita käytetään suorastaan
vainoharhaisen tarkasti, ainakin osittain. Samaan aikaan äiti liukuu yhä
kauemmas, tavoittamattomiin. Kontaktin saamisessa ei ainakaan auta, että
kuulolaite ensin hajoaa, sitten katoaa, samoin silmälasit.
”Suurin osa elämästä on odottamista, joten kärsivällisyys
on hyvästä. Jos kärsimys jalostaa, onko kärsivällisyys sen sivutuote? Voisiko
saada jostain lisää kärsivällisyyttä ilman kärsimyksen kirkkainta kruunua?
Parkkipaikalla sytytin tupakan edellisen tupakan kekäleestä ja minulla oli
ikävä äitiä.”
Toinen vähintään yhtä kuormittava pitkä tapahtumasarja liittyy
Jaanan uuteen suhteeseen ja avioliittoon. Aviomiehen entinen vaimo käyttäytyy
suoraan sanoen kammottavasti ja yrittää kaikin keinoin pilata ex-miehensä uuden
elämän, osin siinä onnistuenkin saadessaan pariskunnan aikuiset lapset
kääntymään isäänsä ja tämän uutta vaimoa vastaan. Anopin kanssakaan ei ole ihan
mutkatonta. Terapialle siis tosiaan on tarvetta!
”Rakkautta on hankala annostella sopivaa määrää. Ainakin
niin, että molemmat osapuolet, sekä antaja että saaja, kokisivat annoksen
sopivaksi. --- Kysyntä ja tarjonta eivät rakkauden kohdalla mitenkään itsestään
selvästi kohtaa, ja aika usein tarve on tarjontaa suurempi. Kunnes sitten
jossain vaiheessa kypsyy tyytymään siihen, mitä on saatavissa, mutta se täytyy
oppia.”
Kuten tähän tekstiini lainaamista sitaateistakin näkee, Rivienväliäideissä
on paljon pohdintaa. Kuka olen, millainen olen ja miksi? Miksi käyttäydyn ja
tunnen näin tai noin? Millaisena muut minut näkevät? Kuinka kaukaa sukupolvien
historiasta jotkut piirteeni tai ominaisuuteni ovat peräisin? Millaisia sukuni
naiset olivat ja millainen heidän elämänsä?
Rivienväliäitien takakannessa sanotaan, että jos
antaa kirjan imaista mukaansa, voi löytää itsensä kirjan rivien välistä. Minulle
kävi näin. Luin kirjan ensin yhteen menoon ahmaisten sen kokonaisena.
Liikutuin, erityisesti muistisairaan äidin kohtaamisten ja kohtaamattomuuksien
kuvaukset menivät ihon alle, samoin lähes absurdeiksi kääntyvät tilanteet
hoivakodissa juuri ennen äidin kuolemaa ja sen jälkeen. On valitettavan helppoa
ajatella, että ainakaan niissä kohdin ei ole kovinkaan leveälti fiktiopensselillä
maalailtu.
Sulattelin lukemaani pari viikkoa, ja luin kirjan sitten
vähän rauhallisemmin uudelleen. Se kestäisi vielä uusiakin lukukertoja. Jos
voisin kohdata romaanin Jaanan, sanoisin hänelle: ”Sinä olet hyvä juuri
tuollaisena, sinä riität. Katso, mitä kaikkea hyvää ja kaunista elämä antaa
meille kaikille, myös sinulle.”
Kirjoittaja Jaana Lietzénille sanon: ”Uusi romaani ainakin
hautumaan, mieluiten tulille!”
Jaana Lietzén: Rivienväliäitejä
BoD 2023. 145 s.
Kannen kuva Jaana Lietzén.
Arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti