Olen jutellut Maija Vilkkumaan kanssa kymmenen
sekuntia viime syksynä Helsingin kirjamessuilla, joiden yhteydessä pidettiin Vilkkumaa-teoksen
julkistamisen julkkarietkot. Niiden jälkeen kirjan tekijät Maija Vilkkumaa ja Miina
Supinen olivat Senaatintori-lavalla haastateltavina.
Nyt tuntuu, että tunnen harvojen ihmisten elämänvaiheet niin
hyvin kuin Maija Vilkkumaan. On kuin Maija olisi yksi parhaista ystävistäni.
Siksi rohkenen puhua Maija Vilkkumaasta tässä tekstissäni tuttavallisesti pelkällä
etunimellä, koska ihan oikeasti ajattelen, että tunnemme toisemme. Tiedän tietysti,
että tunne on yksipuolinen, mutta siitä huolimatta toimin nyt näin.
Miten tässä sitten oikein näin kävi? Vastaus on
yksinkertainen: kuuntelin Maijan (ja osin Miina Supisen) äänikirjaksi lukeman
Maijan omaelämäkerran Vilkkumaa, jonka Maija on kirjoittanut yhdessä
Miina Supisen kanssa. Siis sen saman teoksen, jonka painetun version sain
tuolta julkkarietkoilta sekä Maijan että Miinan signeeraamana.
Vilkkumaa-omaelämäkerta käsittää vuodet 1973–2023 eli
Maijan ensimmäiset 50 vuotta, ja se on kirjoitettu ja julkaistu juhlistamaan
taiteilijan, rocktähden, merkkivuotta. Teos on kadehdittavan yksityiskohtainen
ja etenee loogisen kronologisesti pikkulapsiajoista 1970-luvun Helsingissä
vuoden 2023 Emma-gaalaan.
Siihen väliin mahtuu monenlaista, niin kuin elämään
ylipäätään. Maija kertoo vilpittömän ja avoimen tuntuisesti niin myötä- kuin
vastoinkäymisistään niin työ- kuin yksityiselämän alueilla.
Kun sain käteeni Vilkkumaan kirjamessuilla, olin
siitä tietysti iloinen ja otettu myös kutsusta julkkarietkoille. En kuitenkaan
tuntenut kovin suurta intoa tarttua kirjaan tai lisätä sitä kuunneltavien
listalleni. En kokenut oikein olevani sen kohderyhmää. Olen elänyt aikuiselämäni
toisenlaisessa kuplassa kuin ne, joille kirja mielestäni oli tarkoitettu.
En juurikaan ole kuunnellut radiokanavia sen jälkeen, kun
äänikirjoja alettiin julkaista cd-levyformaatissa. Olen ostanut musiikkini
ensin vinyyli-, sitten cd-levyinä, ja kun ne poistuivat kauppojen hyllyiltä, hankinnat
ovat jääneet todella satunnaisiksi. Tiedän, mikä Spotify on ja osaan
sitä käyttääkin, mutta en käytä. Käyn todella harvoin elävän musiikin
konserteissa saati keikoilla. En katso tv:stä musiikkiaiheisia ohjelmia kuten Vain
elämää tai Voice of Finlandia. En lue niin sanottuja juorulehtiä,
kuten Ilta-Sanomia, Iltalehteä, Seiskaa tai Katso!-lehteä.
En sano näitä mitenkään omahyväisenä, pikemminkin
päinvastoin vähän nolona. Pidän monenlaisesta musiikista, ja Vilkkumaan
perusteella meillä on Maijan kanssakin monia yhteisiä nuoruudenajan
bändisuosikkeja ja lempparilaulajia ja -lauluntekijöitä. Tiedän toki monia
Maijan hittikappaleita, mutta mikään fani en ole koskaan ollut, en tosin
antifanikaan. Jotain täydellisestä ummikkoudestani varmaan kertoo esimerkiksi,
että minun piti guuglata Sami Aaltonen, kun kuuntelin kirjaa. En siis ollut
kuullutkaan mistään Maijan kihlauksen purkautumiseen ja uuteen suhteeseen
liittyvistä kohuista.
Meillä on Maijan kanssa ikäeroa alle kymmenen vuotta, mutta
tuntuu, että olemme kasvaneet täysin erilaisissa maailmoissa. Helsingin
kantakaupungin kulttuurimyönteisessä kodissa sai aivan toisenlaiset lähtökohdat
kuin pienen maaseutupitäjän syrjäkylällä. Monipuolinen soittoharrastus ja
vaikka tanssitunneille osallistuminen tuntuvat olleen 1970-luvun
helsinkiläislapselle itsestäänselvyyksiä, joista en itse osannut edes haaveilla.
Enkä nyt tarkoita, että itsestäni olisi koskaan missään olosuhteissa tullut
muusikkoa, mutta totta on, että lähtökohdissa on ollut ja lienee edelleen eroja,
suuriakin. Muu ei kai ole mahdollistakaan.
Yllättävän paljon yhteistäkin sitten löytyy. Ällistyin
esimerkiksi Maijan yliopisto-opintojen suunnasta. Hän nimittäin päätyi
opiskelemaan suomen kieltä, joka on omakin pääaineeni. Tosin motiivimme olivat
jonkin verran toisistaan poikkeavat. Minulla oli selkeästi tavoitteena
porvarilliseen ammattiin valmistuminen, Maijaa taas kiinnosti esimerkiksi
tutkia, miten kieli ja ajattelu kytkeytyvät toisiinsa. Hän näkee hienosti,
miten musiikki ja kieli syvimmiltä olemuksiltaan muistuttavat toisiaan. Säveltäjän
ja sanoittajan ammatteihin sai siis potkua suomen kielen opinnoista.
Muitakin mahdollisuuksia olisi varmasti ollut, sillä opinnot
Kallion ilmaisutaidon lukiossa antoivat monipuoliset eväät taidealoille. Mutta elämä
vie ihmisiä, myös rocktähtiä, erikoisiin suuntiin.
Wikipedia tietää kertoa, että Maija Vilkkumaa on yksi Suomen
eniten levyjä myyneistä muusikoista. Muusikon ura alkoi jo hyvin nuorena, kun
Maija ystävineen perusti Tarharyhmä-nimisen bändin. Sen hajottua alkoi sooloura,
joka jatkuu edelleen. Tälläkin hetkellä myydään kovaa vauhtia lippuja
esimerkiksi tämän vuoden joulukuun Tampereen Nokia-areenan keikalle.
Vilkkumaa-kirjassa Maija avaa musiikin tekemistä, niin
säveltämistä kuin sanoittamistakin, mielenkiintoisesti. Sävellyspuolesta en
juurikaan mitään ymmärrä, mutta silti siitä oli kiinnostavaa lukea, samoin
laulujen tekstien syntymisestä. Maija kertoo yksityiskohtaisesti, millaisia
tekniikoita, apuvälineitä ja metodeja hän käyttää säveltäessään ja kirjoittaessaan
laulujen tekstejä.
Pakottamalla luovuus ei toimi, mutta raakaa työtä,
määrätietoista opiskelua ja harjoittelua tarvitaan uskomaton määrä. Muusikon
työ on armotonta monella tapaa. Oman suolansa tarinaan tuo vielä sukupuoli.
1990-luvullakaan ei ollut itsestään selvää, että nuori naismuusikko otettiin musiikkipiireissä
ja -bisneksessä vakavasti.
Hyvä muistutus on, että menestyneetkin huipputaiteilijat
ovat kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä. Hekin pelkäävät mokaavansa,
jännittävät, miten heidän tuottamansa taide otetaan vastaan, ovatko arvostelut
hyvät, menevätkö tuotteet kaupaksi. Ilkeät kommentit satuttavat, jopa itkettävät.
Maija kuvaa myös rehellisesti, miltä tuntuu, kun menestys alkaa hiipua. Kyse on
lisäksi muustakin kuin vain suosiosta, on kyse omasta ja perheen elannosta.
Miten maksaa laskuja ja lyhentää asuntolainaa, jos kuukausia työstetty musiikki
ei enää menekään kaupaksi?
Kuuntelin siis Vilkkumaata melkoisesta tyhjiöstä käsin
tietämättä paljoakaan niistä asioista, joita kirjassa tapahtuu ja joista siinä kerrotaan.
On vaikea sanoa, miltä se tuntuu sellaisesta lukijasta, joka on paremmin
kartalla tai ehkä seurannut Maijan uraa vuosikymmeniä. Minä kuitenkin viihdyin, innostuin ja koukutuinkin. Kun kuunneltavien
tuntien laskuri alkoi näyttää alle kahta tuntia, tunsin surua edessä olevasta
erosta. Kohta en enää viettäisikään yhteistä aikaa Maijan kanssa!
Yksi asia on vielä pakko mainita, nimittäin KP. Se tarkoittaa kirjapiiriä, joka
on kokoontunut ilmeisesti vuosikymmeniä kerran kuukaudessa keskustelemaan
kirjoista ja varmaan vähän muustakin. KP:ssa on Maijan ystäviä nuoruusajoista
asti, kuten Anna Tulosto, Anni Sinnemäki ja Terhi Kokkonen.
Millainen voimavara se varmasti onkaan ollut ja on edelleen! KP vilahtaa
tekstissä useaan kertaan, mutta Maija jättää tylysti kertomatta, mitä kirjoja
tapaamisissa on ruodittu.
Vilkkumaa on siis ihana kirja, rehellinen ja avoin, ja se pursuaa
feminiinistä, jopa feminististä, energiaa. Kannattaa ehdottomasti tarttua, vaikkei itseään kohderyhmäksi kokisikaan. Äänikirjana teos toimi
erinomaisesti, mutta mukavaa oli katsoa painetusta kirjasta valokuvaliite
täydennykseksi.
Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen: Vilkkumaa
Gummerus 2023. 432 s.
Äänikirjan lukijat Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen.
Arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti