R. M. Rosenbergin Hakoisten naiset -sarjan toinen romaani Vapaaherratar
on ulkoasultaan jonkin verran harhaanjohtava. Kansikuvassa on osa Gilbert
Stuartin 1800-luvun alussa maalaamasta utuisesta naisen muotokuvasta,
kirjailijan nimi on kirjoitettu kauniilla kaunokirjoituksella ja kirjan otsikko
painettu ylellisin kultakirjaimin. Vaikutelma on kovin hempeän romanttinen.
Sisällössä taas hempeää romantiikkaa on kovin vähän.
Kirjailija Riikka-Maria Rosenberg
on Janakkalan Hakoisten kartanon nykyisen nuoremman isännän Max Rosenbergin
puoliso. Koulutukseltaan Riikka-Maria Pöllä nyk. Rosenberg on filosofian
tohtori, ja hän on tutkinut uuden ajan alun ranskalaisten naisten elämää, muun
muassa muotia, asumista ja seksuaalisuutta. Suosittelen lukemaan Ylen hyvän taustoitusjutun Hakoisten kartanosta ja sen nykyisestä isäntäparista, jos Hakoisten
kartano ja kirjailija kiinnostavat enemmänkin.
Rosenbergin sarjan ideana on siis
kirjoittaa biofiktiivisiä historiallisia romaaneja naisista, jotka ovat
oikeasti asuneet ja eläneet Hakoisissa. Idea toimiikin oivallisesti. Romaanit
ovat itsenäisiä teoksia ainakin näiden kahden ensimmäisen osan perusteella. Hakoisten Annan henkilöitä kyllä ohimennen vilahtaa tai mainitaan Vapaaherrattaressa,
mutta mitään varsinaista juonellista jatkumoa ei teosten välillä ole. Niitä
yhdistävä tekijä on nimenomaan miljöö, Hakoisten kartano.
Vapaaherrattaren nimi- ja päähenkilö on vapaaherratar Helena Leijonhufvud,
jonka puoliso everstiluutnantti Erik Leijonhufvud osti Hakoisten kartanon vuonna
1792, vaikka asui perheineen kruunun puustellissa eli everstiluutnantin
virkatalossa Mustialassa Tammelassa. Leijonhufvudit antoivat purkaa Hakoisten vanhan
päärakennuksen ja rakennuttivat sen tilalle nykyisen hirsirakenteisen
kaksikerroksisen kartanorakennuksen, josta löytyy hyviä ulko- ja sisäkuvia
esimerkiksi tuosta vinkkaamastani Ylen jutusta.
Romaani alkaa Mustialassa vuonna 1790,
kun Erik palaa Kustaa III:n sodasta, missä hän on kunnostautunut kuninkaalle
uskollisena upseerina Fredrikshamnin meritaistelussa. Erikin ruumiilliset
vammat ovat vähäisiä, mutta sota on murtanut hänen mielensä. Se on pelottavaa
ja häpeällistäkin, ja miehen mielialanvaihtelut on pidettävä visusti salassa
muilta kuin perheenjäseniltä.
Tarinan hempein osuus liittyy juuri
Helenan ja Erikin rakkauteen. He ovat solmineet aikanaan ainakin osittain järkiavioliiton,
mutta ovat olleet alusta asti ainakin ihastuneet toisiinsa, myöhemmin myös
rakastuneita. Rosenberg on kirjoittanut Helenasta vahvasti tuntevan ja myös
lihallisen rakkauden iloista kiinnostuneen naisen. Pariskunta sai kaikkiaan
kuusi lasta, joista yksi menehtyi jo pienokaisena.
Kun romaanin juoni noudattelee historiallisten
henkilöiden elämänkaarta, on draaman kaaren jännittäminen usein hankalahkoa. Rosenberg
on kuitenkin valinnut sankarittarensa hyvin ja rajannut tarinan ajatuksella.
Helena toki muistelee omaa nuoruuttaan ja avioliiton alkuaikoja, mutta eniten
keskitytään vuosien 1790 ja 1811 väliseen aikaan, jolloin Helenan elämässä oli
runsain mitoin traagisia käänteitä.
Ne käänteet eivät tosiaan olleet mitään romanttista
hempeilyä. Aviomies siis palasi sodasta mieli murtuneena, taloudellisia huolia
riitti vaikka muille jakaa, maan poliittinen tilanne alkoi käydä yhä huolestuttavammaksi
ja erilaiset sairaudet piinasivat väestöä siitä piittaamatta, olivatko nämä
aatelisia vai eivät. Jossain vaiheessa Helena itsekin miettii, kuinka paljon
menetyksiä ja tuskaa voi ihminen kestää. Piinaavimpia hetkiä ovat tietysti Helenan
läheisten ihmisten sairastumiset ja kuolemat, mutta pahasti lukijan ihon alle
menee myös Suomen sodan syttyminen sekä venäläisten joukkojen vyöryminen halki maan.
Rosenbergin vahvuuksia on ilman muuta
taito rakentaa uskottavaa ajankuvaa herkullisine yksityiskohtineen. Ateriat,
juhlat, matkat, huoneet ja rakennukset, vaatteet ja sisustukset on kuvattu niin
elävästi, että ne näkee silmissään ja tuntee muillakin aisteillaan. Hauska yksityiskohta
on perheen huomaan päätyvä komea papukaija, Papegoija. Vastaavanlainen lintu
vilahtaa esimerkiksi Ann-Christin Antellin uusimmassa joulutarinassa Loviisan
joulussa, joka tosin sijoittuu lähemmäs nykyaikaa eli vuoteen 1865.
Kiitän myös romaanin alussa olevaa
huolellista henkilöluetteloa, jota on mukava vilkaista aina välillä lukiessaan
ja tarkistaa, kuka olikaan kuka. Lopussa on jälleen pitkät jälkisanat, joissa
kirjailija käy läpi tarinan faktoja ja fiktiota ja niiden välistä suhdetta.
Kiinnostavaa on muun muassa tieto, että romaanissa on lainattu oikeasti
kirjoitettuja kirjeitä, joita esimerkiksi Helenan poika lähetti sodasta ja yksi
tyttäristä Tukholmasta. Aivan viimeisenä on vielä huolella laadittu
lähdeluettelo, josta voi etsiä lisäluettavaa, mikäli siihen tuntee tarvetta.
Toivottavasti Hakoisten naiset -sarjaan
tulee vielä lisää osia! Hakoisten Anna ja Vapaaherratar ovat korkeatasoisia,
erinomaisia historiallisia romaaneja. Ne viihdyttävät ja ovat tietyllä tavalla
kepeitä keskittyessään paremman väen elämään, mutta ne ovat samalla hyvin
realistisia. Jos romantiikkaa sekaan saadaan, on se lähinnä ekstraa.
Toivottavasti nämä teokset löytävät
laajan lukijakunnan. Ainakin minä suosittelen Rosenbergin romaaneja ihan kaikille
Suomen historiasta kiinnostuneille!
R. M. Rosenberg:
Vapaaherratar
Tammi 2024. 441 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.
Arvostelukappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti